tiistai 2. tammikuuta 2018

YKSI VENÄHTÄNYT HETKI METSÄSSÄ NIMELTÄ ELÄMÄ

Metsästäjän aseen tähtäimestä kauriin silmän kiiltoon. Musta yö keskellä päivää, universumi sähköverkkoineen latautuneena ja siinä todellisuudessa, mitä nämä eivät jaa. Jännitys saa aseen värisemään ja kaikkeus kiihdyttää tuohon sekuntien mittaiseen äärettömyyteen. Hiestä kostunut sormi kylmällä liipaisimella ja pian eläimen karvan läpi tunkeutuva vieraus ja kuolema halkaisee silmistä universumin, sähköistää viestit äärimmilleen ja sitten lopulta hiljentää kaiken. 

Niin minäkin ehkä halusin tehdä, kunnes katseesi ammottava pimeys ja universumisi tutkimaton tylsyys lamaannuttivat minut. Minä kyllästyin ja vaikka sormeni hikoilivat liipasimella, minä laskin aseen hiljalleen olalleni ja ihailin hetken, jos toisenkin, upeaa eläimellistä kiihkoa ja vallatonta olemusta, joka paistoi kauhun aurinkoina iiriksistäsi. Se oli minusta aina uskomattoman kaunista, mutta sen sijaan, että olisit heittänyt henkesi ja altistunut luodeilleni, sinä läpäisit empatiani kauhulla ja minun tuli luovuttaa. Kaikki se tiivistyminen ja minun näennäinen rentouteni sormi liipasimella ja äärettömien sekuntien keskiössä, on tullut päätökseen.

Minua surettaa, tottakai. Minä metsästin jotakin suurempaa silmistäsi, ajattelin niiden olevan portti tuonpuoleiseen tai vähintään pois turruttavasta jatkuvuuden illuusiosta. Jotain erilaista, kenties. Olinhan siinä mielessä todella hölmö, kun näin oletin. Kuin jokaisessa rakkaudessa, minä annoin mielikuvieni ja toiveideni, pohjimmaisina ja minulta naamioituneina vihollisina, hieroa rikki kaiken, missä pieninkään potentiaali piili. Jonkin sortin pakkomielteisyys, jota satunnaiset täydelliset onnistumiset tuntuvat ruokkivan. Minä en tajunnut, mitä sekunneissa tapahtui ja mitä nimenomaan pitkittyneen ajan ja monien päivien rytmeissä hukkui. Minun kirkas mieleni näki kauhun ja säikähti, suuttui ja turhautui. 

Ei sinuun, vaan minuun. Sinun silmäsi kenties olisivat olleet se portti, mutta minä en kykene siihen. Minussa piilee se kammottava päättymistä vaativa neuroosi ja nälkä, tyydyttymättömyys sellaisena, ettei mikään koskaan riitä. Ja sitten hetkittäin vain riittää. Minun virheeni oli odottaa jotain niin paljon, että ei ollut enää mitään mitä odottaa. Minun haastavat piirteeni ja vaativuuteni kaiken saralla, ylilyövä asenteeni ja vallattomalta tuntuva päämäärätön kaipaus tuhoavat kaiken sellaisen. Eikä sitä ole helppo edes ymmärtää, mistä se alkaa, minne se loppuu. Olen välitön, niin vapaa ja niin kahleissa, niin huoleton kaiken suhteen, etten ymmärrä rajoja. En ymmärrä toisen kauhun kipupisteitä, kun omani lepäävät tarkoin varjellun suojelumekanismin alla. Siedän niin paljon, eikä minulle ole rajoja (tulos johon olen tullut metafyysisissä ja sun muissa pohdinnoissa), että ymmärrän kauhusi kun olen aseen kanssa. Minä tuhoan, jos jokin minussa näkee tarpeen sille. Olen silmittömän pelottava ja eniten itselleni. En ole hallinnassa, vaikka satunnaisesti tunnenn niin. Minua ei ohjaa jumala, vaan maailma ja se mitä olen. Joten siinä mielessä pelkosi on turhaa, olen yhtä eläin ja yhtä kauhuissani, vaikket sinä koskaan nosta asetta, koskaan odota vastausta. Juokset vain metsän uumeniin nälkäsi korventaen elämäsi ulos sinusta.

Kumpikaan ei lopulta metsästänyt toistaan muualla kuin toiveissaan. Kumpikaan ei ollut kauris tai metsästäjä, vain kiihko, tähti ja sen hidas sammuminen. Minä halusin, usko pois, halusin tehdä sen. Mutta se kävi hankalaksi ja vaivalloiseksi ja epäilyttäväksikin, joten laskin aseen. Se on kunnian teko, vaikkakin minut tulisi hirttää jo niistä virheistä, jotka teen arkipäivän loputtomuuksissa. Minun kunnioitukseni näkyy nyt hylkäyksenä, enkä tiedä ketä todella suojelen. Ehkä loppujen lopuksi, kun oikein tarkastelee, oli kauriilla ase ja metsästäjä seisoi kauhu kehoa pitkin valuen päivän paisteessa. Ehkä metsästäjä juoksi metsään adrenaliini veressään ja katosi lopullisesti. 

maanantai 18. joulukuuta 2017

Armo

Suurin muutokseni, mitä käyn tänä eriskummallisena syksynä ja talvena läpi ei suoranaisesti koostu niistä ulkoisista muutoksista ja saavutuksista asunnon, kaupungin ja ihmissuhteiden saralla. Ne kaikki vaikuttavat varmasti tähän prosessiin, mutta eivät ole itse se prosessi. Siksi täydellisyydessä ollessani hukun tyhjyyteen ja mielikuvani, jopa täyttyessään, eivät koskaan yllä sisäisiin yliluonnollisiin fantasioihini elämästä.

Suurin muutos on ollut pettymyksen vastaanottamisen saralla. Jatkuva tyhjyyden kohtaaminen elämän värittömillä kujilla on saanut minut ajattelemaan. Joka kerta, kun todellisuus on riisunut minut mielikuvista vapaaksi kauhistuksen väristys selkänikamissa ja ihonpoimuilla, olen astunut lähemmäksi sitä vääjäämätöntä nihilististä ydintä, jonka yhteyteen rakkauden ja armon voi kenties kiinnittää.

Olen sanonut aina, että nämä nihilistiset ja synkät tyhjyyteen vetoavat elämänfilosofiat eivät voi pitää paikkaansa ihmisen läpikotaisten positiivisten tuntemusten takia. Ne ovat vain pahoja päiviä. Muutos, joka minussa kytee, liittyy nimenomaan tähän. Miksi tyhjyys muka poissulkee positiiviset tunteet? Eikö elämän värittömään harmauteen voi upota rakkaudella?

Muutos on hitaasti kasvava sietokyky, ymmärrys ja hyväksynä tälle elämälle ja sen luonteelle. Kuolema on elänyt minussa, minä kuolemassa ja meidän symbioosimme on ruokkinut minusta ulos ajatuksia, pelkoja ja niiden sanoiksi pukemisia. Menetys, ihmisen, mielikuvan, kodin, minuuden kokemuksen tai ympäröivän maailman arvostuksen, on aina kurja kohtalo kulkijalle. Silloin tyhjyys näyttelee vastenmielisen suurta roolia lamauttaen ja pysäyttäen kaiken. Ne puhuvat jopa masentuneen realismista, mielikuvien puutteen synnyttämästä tuskallisesta ja turruttavasta kokemuksesta.

Ei ihme. Kaikki täällä rakentuu tyhjyyden kiertämiselle, totuuden leikkimiselle ja mielikuvien varassa elämiselle. Mainokset, kirjat, tv-sarjat, elokuvat, muoti, sosiaalinen media.. Ilman niitä tämän sanotaan olevan surkeaa. Meidän odotetaan peittävän tätä auttamatonta tyhjyyttä, muttei missään oikein varauduta sille, että entä jos se kuultaa silti läpi?

Tänä syksynä olen alkanut ajatella, että kenties nämä asiat voisi olla eri tavalla. Ehkei auttamattoman tyhjyyden tarvitse olla pelon sekainen kiristys ja piilotettava kauhunäytelmä. Ajatus, jota häpeää ja pelkää samanaikaisesti. Ehkä tyhjyys voisi olla koti, jossa majailla. Ehkä sinne voisi viedä rakkautensa ja positiiviset kemialliset tuotoksensa, eikä vain inhoaan ja pelkoaan. Olla siellä hiljaa ilman mielikuvia, ilman harhoja tiedosta tai omasta itsestä. Ehkä tyhjyydestä voi ammentaa muille voimavaran rikkomalla tämän keikistelylle ja näyttelylle perustuvan rakennelman. Sen kyhäelmän, josta Celine kirjoitti nihilistisessä teoksessaan Niin kauas kuin yötä riittää. 

Ehkä lopulta saan rauhan tyhjyydessä ymmärtämällä tosiasian valtavalla armolla ja antautuessani elämälle nöyrempänä kuin koskaan.

Tahdon kiittää akateemista filosofiaa, Mauria ja loputtomia keskusteluja kaikkien kanssaihmisten kanssa.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Jotakin epätasapainoista liikehdintää, jossa impulsiiviset nytkähdykset vaativat toimintoja mitättömyyksien saavuttamiseksi. Päihteiden kautta vapautus tasolle, jossa nytkähdykset saavat vallan ja nykivä mieli toteuttaa sulavan kehon rytmin ja laittaa tähdet loistamaan henkistyneemmin. Viesti ei kulje tai kulkee nopeammin, sillä ei ole väliä kumpaa tavoitellaan, kunhan viestin liike muutetaan. Kunhan muutama estymys poistetaan ja vapaa virtaus voi ottaa valtaansa, viedä mukanaan ja peittää alleen. Keho toimii reittinä suuremmille totuuksille, jotka pääsevät kielen kannoille ja huulien reunamille, mutteivat koskaan rakennu muuksi kuin tunteeksi. Ja tämä kaikki pitää otteessaan niin, että aina ensisijaisesti tavoittelee tämän helpomman reitin pikkuhiljaa oman mielensä vankeuteen sitoen. Se uskottelemus ja lopulta palvonta muuttuu ankarammaksi ja viettelevämmäksi joka kerta, kun pakenee todellisuutta ja itseään usvaiseen tuntemukseen pehmenneestä maailmasta. Jumala syntyy näin tappaakseen poloisen seikkailijan, ellei seikkailija katsahda jumalan läpi kriittisyyttä kunnioittan. Väistämätön totuus valheellisesta vapauden illuusiosta, jossa keinahteleminen on musiikillista kauneutta ja jokainen tarve tulee tyydytetyksi ihmisen kustannuksella. Kuin repisin lautaselleen palasen omaa reisilihasta ja onnellisena kertoisi nauttivansa tästä päivällisestä. Karu totuus iskee kasvoihin, kun ensimmäinen tyhjyyden tuntemus pilkahtaa sähköverkkoja pitkin aivoihin ja käsi koskettaa repaleisia reunoja. Se on sama onko kyseessä serotoniinit vai reisi, kuolema istuu vieressä yhtä jumalallisena kummassakin itseltä lainaamisen valheessa.

Ja se yllättää kerta toisensa jälkeen; kuinka tiukasti kaikki tavoiteltava on sidottuna tiettyyn substanssiin. Kuin avain, joka lojuu missä tahansa ja jota ei oteta tyhjyydestä pelkän mielen halun kautta ja jota ihminen ei edes halua ymmärtää olevaksi, hylätään ja valitaan avaimelta näyttävä olio, joka tuo kaiken sen, mitä haluaa, omasta selkärangasta raastaen. Se yllättää, kun joskus tajuaa, miten omassa kauniissa älykkyydessään voi harhautua tunteidensa kepuloimana uskomaan tätä avaimelta näyttävää substanssia todelliseksi. Kun kuvittelee lentävänsä, vaikka hitaasti vajoaa suohon. Kun kuvittelee etsivänsä, vaikka sulkee vain entistä tarkemmin silmiään todellisuuden polttavan kirkkaalta valolta.

Tämä teksi on omistettu ystäville.



sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Olen itsekäs, niin kuin jokainen elossa pysymään haluava olento. Yhtä itsekäs kuin eläin. Jokainen sanani ja pyrkimykseni ulos tuosta itsekkyydestä on kietonut minut vain lähemmäs sitä. Jokainen yritykseni purkaa osiin ne syyt, miksi olen itsekäs, on koonnut suuremmaksi peitteeksi silmieni päälle sen sokeuden, joka minulla on itseäni kohtaan. Ne hengitykset ilmassa musiikin tahtiin eivät olleet aitoja. Niin kuin eivät ne sumuiset, savuiset, maagiset hetket ties missä ja milloin. Yhtä illuusiomaisia. Minä tuhoan kaiken, mihin kosken, enkä voi antaa pisaraakaan vapautta niille, joita rakastan. Sielussani on ostamisen ja myymisen, suojelemisen ja kamppailun eläimellinen kohina, josta irti pääseminen on mahdotonta. Minä tuijotan tyhjyyteen miettien samoja asioita, kuin kissa, koira tai pupu. Kuulostelen kehoni kohtia ja toimin kuin eläin. Minussa ei ole sivistystä, filosofiaa, ei edes rakkautta tietoa kohtaan. Minulla on rakkautta vain omaa hyvää oloani kohtaan ja sen toteaminen tekee minusta entistä turhemman. En voi tehdä sille mitään. Olen kuin pupu tuomittuna itsereflektioon. Minä näen kaiken tämän sotkun, todistan oman surkean mitättömyyden, mutten osaa tehdä sille mitään. Hetkellinen herääminen jatkuvasta ja toistuvasta farssista, jota elämäni tuntuu olevan, ei paranna loputtomiin. Silmät painuvat uudelleen, sokeuteni kasvaa hitaasti taas suureksi ja huomaan juoksevani nautinnon perässä uudelleen. Turhamaisuuden karuselli, jossa kierrosten toistuvuus laittaa pahoinvoimaan, muttei kukaan pysäytä sitä. Joudun olemaan jokaisen tuskallisen kierroksen, oksentamaan, kuvottumaan ja hetkeksi unohtamaan. Jokainen pyörähdys tyhjyydelle, jokainen kierros ei millekään. 

Näinä päivinä tämän syksyn tahdissa se on käynyt aina vaan selkeämmäksi. Miten tiesin sen jo aiemmin, mutta uskoin tunteisiini kuin eläin. Miten jokainen sana niistä ammennettuina on turhaa naurettavuutta, miten jokainen tekstini pelkkää leikittelyä tyhjyyden kanssa. Pyrkimykset joiden päämäärät hukkuvat kyyneliin ja hetkellisiin tarrautumisiin, jumalallisiin kokemuksiin tiedosta, virhearviointeihin ja tulkintoihin, kemiallisiin reaktioihin. Miten voin elää tämän kanssa? Miten voin tappaa itsestäni tuon kaiken loan ja jäädä henkiin niin, että minusta on hyötyä ja minun elämälläni on oikeasti jotain merkitystä? Miten astua ulos tästä, jossa olen jumissa?

Pettymys itseeni käy kerta toisensa jälkeen todellisemmaksi ja hankalammaksi voittaa valheilla. Hahmotan kaksi labyrintin ulospääsyn aukkoa, mutten ole ollenkaan varma, kumman niistä tavoitan. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kaksinainen käännehdintä pilasi minun sanani. Olen alati hämmentynyt, enkä osaa enää kertoa niistä hetkistä, joina hämmennys oli valtaisa ja pilasi minut.

Mietin kuolemaa usein ja joka kerta jotenkin eri kantilta. Kuin se olisi joku läheinen henkilö, joka pitää itseään piilossa, mutta pysyttelee lähistöllä vähän väliä. Mietin usein sitä, että pääni lävistäisi rautatanko ja miten tuskalias näky se olisikaan. Se on kuin vainoava enne, vaikka koitan olla ajattelematta niin.

Kodissani puhutaan nykyään paljon elämästä ja asiat ovat niin kesken näiden puheiden ja olemusten perusteella, että joskus on vain hankalaa. Olen löytänyt armon tätä kohtaan ja tunnen keskuudessamme palavan suuren liekin, joka toimii moottorina kaikelle tälle.. Kuin antiikinajan filosofiaa mieleni kiemuroissa.

Näin hirven kuolevan ja olen kirjoittanut siitä jo paljon. Kaikki on liian henkilökohtaista, joten tiivistän tähän vain sen, että loikkasin pois ja loikkasin takaisin. Hyppäsin yli kuoleman ja kohtasin ihan uuden elämän. Ei mitään suurta siis..

Hirven takia aloin pohtia omaa moraaliani ja historiaani, mutta lopetin sen, koska sitten pohdin taas kuolemaa.

Lapsi ihastutti minua ajattelullaan perinpohjin.

Ystäväni tuli kyläilemään ja en voinut ajatella muuta kuin keveyttä, armoa ja vapautta, mikä tähdentyi päämäärättömällä oleilulla, rohkeudella ja uuteen viemisellä. Nauramisella kahvilassa tuntien välissä, ilolla ikäkuilujen ylittämisen hetkellä ja kaikella sen sellaisella. Mieletön hyvä olo autossa sateen ympäröimänä ja ikkunoiden hiljalleen huurustuessa, siellä me puhuimme siitä, miten mahtavia ihmiset ovat ja miten elämä kurjuutensakin keskellä kukoistaa.

Päädyin lukemaan ohi aiheiden ja kulkemaan kirjakauppaan, jossa miehellä oli silmät menneisyydestäni ja sanat tulevaisuudesta. Se oli kaunista.

Saunassa hiljaisuus tuntui parhaimmalta ikinä. Lämpö kehon ympärillä ja sisällä. Minä mietin, että olen oppinut seisomaan ja rakastin hirveä.

Unet jotka ovat olleet ahdistavia, painavat päämäärät ja laiskuus pilaamassa jokaista hetkeä. Koitan hengittää ja luvata, että minä tulen vielä olemaan sitä mitä haluan.

Toisen ihmisen puhe oikealla ajalla ja sanojen jykevä paino. Nautin siitä aamukahvin ohessa sängyssä lakanoihin kietoutuneena.

Työmaalla satunnainen liian syvä keskustelu, joka laittoi minut maistamaan elämän taas kerran. Kirjallisuus ja kiihkeät silmät lempeydellä. Rakastan venäläisiä!

Etäystävän aitous ja varmennus, kaipaus jotakin kohtaan ja sen sellaisuus. Osaan hengittää, vaikka unessa riitelin kuin lapsi. En osaa antaa vapautta ilman sisäistä kamppailua. Se harmittaa minut pilalle.

Epäselvyydelle annettu armo ja yritys selviytyä. Mitä jos olen ali-ihminen, voinko hyväksyä sen? Jos olen turha ja tyhmä, elänkö sen kanssa? Kuolema taas mielessä pirullisena huijarina.. Jos hyppäisi katolta, niin ei ainakaan tarvitsisi kohdata omaa surkeutta. Jään istumaan matolle ja otan kupin teetä. Mieleni on soulia ja sipulidippiä ja jäätelökakkua, kirjojenidentiteettiä ja loputonta laiskuutta. Annanko itselleni anteeksi tämän kaiken?

Tässä hetkessä ahdistus siitä, kun sanat eivät tyydytä. Pelkään liikaa. Olen aloittamassa uutta pakojuoksua. Kukaan ei arvosta, sen sellaista huijaruutta. Muiden sanat tyhjyyttä. En ansaitse elää.

JA

Tässä hetkessä mahtava ilo kaikesta menneestä. Olen hyväksynyt ajan, se olkoon sellainen kuin on. Pitää olla virrassa, minulla on tämä tunne ja se saa pitää minut elossa. Kaikki tämä on kaunista vain minulle, miksi minua haittaa, jos se on toiselle humpuukia? Jos toinen ei näe? Mitä väliä.. No mietin, onko se turhuutta ja sitten ollaan riskeillä. Mutta mahtavuus kaikesta huolimatta, koska olen rauhallinen. Jaksan kuunnella. Ja vaikka tämä järjestelmä ei hoida ennen kuin olet kuoleman lähellä ja pelkkä orgaaninen HYÖDYTÖN loinen, niin annan sille anteeksi. Olenhan itse vastuussa kaikesta, vaikka taivun ajattelmaan, mikä minusta sitten tasantarkkaan on vastuussa ja jos tietoni on vailinnaista? No jaa. Hyvää loppusyksyä!

Ps. Ihan kuin olisin äsken haistanut peukalolla pöydälle kuivunutta kurkkua. Ihan ihme juttu!

pps. Voisimpa jäädä ikuisesti kaikista luovimpaan hetkeen: aamuun.

torstai 2. marraskuuta 2017

Teatterin keskellä yksi kala hukkui.
Se oli bussipysäkin ihmisten välissä kokenut kuolemansa,
soulin soidessa,
se itki sängyssä lopulta. 
Tässä kaupungissa sai kaduilla itkeä silmät päästänsä,
eikä yksikään kysyisi mitä on tapahtunut.
Saa kertoa lääkärille miten ajattelee kuolemaa
ja se kertoo, että kyseessä on elämäntaito kysymys.
Ei ihme, että jotkut kalat kuolevat.

Ja miksi teatteri tappoi tämän kyseisen kalan?
Koska teatteri on kiva lavalla,
mutta kaverin toimesta se sattuu.
Kalat kuolevat kun teatteri tulee alas lavalta,
kun se jonka silmiin katsoo toivoen,
katsoo takaisin roolihahmona.
Ja leikkii aitoutta.
Ei ihme, ettei kaikki kalat selviä.

Ei tälläiseen mereen luotu järvikaloja,
ei ole sellaista kalan koneistoa.
Se on rumaa touhua,
kun toiset saavat puhua 
menestyksestä ja rakkaudesta,
mutta järvikala meren pyörteissä
jää jalkoihin sen kasvottomuudessa.
Tänään kuoli yksi kala,
mutta syntyi toinen.
Haluan uskoa niin. 

tiistai 17. lokakuuta 2017

Olen kirjoittanut muistioon, koska pyhät hetket ovat tulleet yllättäen ja sattumalta, ei suunnitellusti aikaa itselle varatessa. Muistiosta niitä ei kuitenkaan jotenkin saa ulos, ne ovat niin intiimejä, niin henkilökohtaisia, että niitä hieman jopa pelkää. Sitä painoa rinnalla, joka hellittää kadun laidassa kylmyyden syövyttäessä tunnon käsistä.. Sitä tunnetta, kun kamelipehmolelu on minä ja minä halaan itseni sen keinotekoisuuden sisään toivoen pelastusta ja uutta alkua näille pettymyksille joita haalin. Kuin lapsi sängyllä peitteiden sisässä pelosta kylmänä tai kuin lapsi kadun laidassa eksyneenä, mutta oivaltaneena jotakin jostakin, ehkä katuun harvakseltaan iskeytyvistä kyynelmäisistä sadepisaroista.

Muistio, minä, kirjoitus ja sormet. Minä en ole osannut yhdistää näitä asioita viime aikoina ja tekstini ovat suunnattuja liian monille, muttei tarpeeksi itselleni. Istun usein tyhjän paperin edessä ja tunnen kuinka sormeni kaipaisivat alleen sanojen painon ja mieleni olisi valmis menettämään järkensä ja muodostamaan uuden sanojen tulviessa sieltä tekstinä. Muttei niin ole käyny kovasta halusta huolimatta ja se on surettanut. Kaikki on patoutunut ja pirskahdellut ulos muistioon ja niin intiiminä ja pelottavana, että niiden tuonti kaikkien uteliaiden silmien alle olisi riskialtista. Se on ollut kuin viimeiset keinoni ja tekoni, jokin sielussa virtaava pyrkimys, jonka pääpisteenä on manifestoituminen sanoiksi ja käsitteiksi, mutta joka ei löydä maailmasta ainuttakaan paikkaa, jossa muodostaa itseen niin vankka yhteys, että se olisi lähimainkaan mahdollista. Muutama teksti suurista kuukausista, ajoista joilloin lehdet kuolivat ja alkoivat tippua, sateinen keli oli siedettävän ihana ja rakkaus katosi, heräsi, katosi ja heräsi. Tanssahteli naurettavia tanssejaan ja niistä jos mistä tulisi kirjoittaa. Mutten ole voinut, ei paikkaa toverit. Ei paikkaa, eikä aikaa mennä minuun.

Sitä sattuu tasaiseen tahtiin, vaikka kuinka hengittäisi maailmaa keuhkojen lisäksi kuvitteellisilla henkisillä elimillä. Olen koittanut katsella, mutta niinkuin kadun laidassa, niin kävi ilmeisen selväksi, että silmäni ovat tuhoutuneet, koska annoin ne toisille. Ja siitä alkoi riistoretki. Takaisinriistämisen aika. Minä panikoin ja puhuin ja kaikki oli pari päivää kaaosta ja pelkoa. Kerroin, että olisi aika saada itseni takaisin ja ettei toinen tahallaan ollut ottanut minua pois minulta, mutta että nyt oli korkea aika taas vapautua. Se oli rumaa puuhaa pari päivää. Olin kadun varressa ahdistus rinnassa ja sängyssä ennen nukahtamista kipuna ja kuvotuksena. Ihan kammottaa muistella niitä hetkiä. Ne eivät ole vielä täysin menneet henkisen aineenvaihdunnan läpi ja tulleet ulos kusena. Ovat kiinni elimissäni edelleen, mutta aika korjaa näitä tilanteita liikehtivässä mielessä.

Mutta haluan nyt kirjoittaa jotain ihanaa, pakko ulostaa se edes. Minulla on ympärillä todella ihania ihmisiä, sen olen saanut todeta. Ajattelevaisia, kauniita, uusia ja vanhoja. Olen heistä niin onnellinen. Niin onnellinen, kun he pyrkivät eteenpäin ja kasvavat, kutistuvat, rikkoutuvat ja sitten korjaantuvat. Kun he ovat yhtäkkiä kosketuksissa ja saan katsella, kuinka he puhkeavat kukkaan ja kuinka he lakastuvat vain puhjetakseen uudelleen. He ovat niin kauniita ja aitoja. Rohkeita ja ujoja ja voittavat itsensä kerta toisensa jälkeen. He löytävät ja kadottavat, ovat väärässä ja oikeassa, kiinnostuvat ja kuuntelevat. Miten kerrassaan ihania! Miten onnekas olen saanut olla, vaikka olen seonnut ja välillä en voi sietää ainuttakaan elollista olentoa. Joskus kyllästyn kaikkeen ja haluan hengittää vain, ilman pyyntöjä, toiveita, mitään semmoista. Kyllä jokainen kyllästyy muiden paskaan ja omaan vielä pahemmin. Mutta olen taas jaksanut katsella ihmisiä ja alkanut nauttia uudestaan heidän tarinoidensa vaihtelevuudesta. Kotini on jossain jaetusti kiitos toverit.. kiitos elämä. kiitos kurja maailma.

Ja nyt olen sanani sanonut, rauhani rikkoutunut ja aion alkaa puhua kirjallisuudesta henkilön kanssa, johon kyllästyn, rakastun, kyllästyn, rakastun ja jonka kanssa on vain taisteltava rauhasta. Se taistelu on sota jota olen valinnut käyväni. Sisimpäni ainoita sotia, jotka aion käydä loppuun ansaiten jonkin sortin kunniamerkin. Olen pasifisti, joten suostun vain tämmöiseen.