tiistai 24. huhtikuuta 2018

Hämmentävä huijaus numero yksi: kaikki menee hyvin. 
Totta!
Kaikki menee hetken hyvin. Tulee aamuja, jolloin aurinko paistaa ja voit kuunnella lempimusiikkia kattoikkunasta puoliksi roikkuen ja lukea romaania jota rakastat palavasti. Tulee iltoja, jolloin rakastat kaikkeutta, sekoitut taivaan lintuihin, näet värejä kauniisti. Auringonlaskuja ja nousuja, muutoksia, eikä välttämättä keskipäivän tasainen ja muuttumaton valo tai yön sävytön pimeys ahdista. Juot kahvia, naurat elämälle ja kirjoitat juttuja ja soittelet kavereille. Asiat tuntuvat loksahtelevan paikoilleen ja ajattelet "kosminen maailma ja minä, siis universumi ja minä, siis me! Me ollaan hyvää pataa!" 
Mutta!
Sitten tulee ensimmäinen vastoinkäyminen. Siis, kyllähän sinä tiesit, että elämän kolikon kääntöpuolella on kurjuus ja voit huijata itseäsi stoalaisella asennoitumisella tai jollain New Age hömpällä. Sitkeästi onnellisina päivinä aivopesit itsellesi selkärangan ja uskoit, että sen varassa seisoskelet kun elämä kaatuu ympäriltäsi. Mutta nyt jo pieni vastoinkäyminen murentaa kaiken ja saat sen pelätyn realismin. Yhtäkkiä tajuat, että jos jotain riistäisi tuosta sinun maailmastasi, se muuttuisi pysyvästi. Ymmärrät katoavaisuuden, kaverisi kuolevat, äitisi kuolee, veljesi kuolee, mummosi kuolee, kissasi kuolee... Yhtäkkiä kehosi alkaa huutaa, ruumis alkaa osoittaa merkkejä kuolemasta ja pian varjoista tulee kuolema ja aurinkokin katoaa.

Hoet: "loppujen lopuksi kaikki menee hyvin!"
Hoet lisää: "kaikki menee hyvin! Kuolema armahtaa!"
Hoet itsesi kipeäksi: "Kuolema on hyvä! Hyvä! Hyvä! Elämä on tätä!"

Mutta kemiasi ei kuuntele, varjot eivät katoa, vatsaasi sattuu ja ravaat vessassa. Tiistai tulee aina, kauhu hiipii aina. Sinä juot kännit ja puhut liikoja. Unohdat vastata tekstiviesteihin, tuhlaat kaikki rahasi. Vatsaasi sattuu joka ilta, polttelee sen reunoja testaillen. Googlaat vaihtoehtoja, käytät kaikki sanamuodot ja selaat jopa kolmannelle googlen sivulle (joka on kuulemma harvinaisuus). Lopulta nukahdat ja heräät yöllä. Elämä, johon luotit on nyt vihollinen. Hämmentyneenä vääntyilet sängyssäsi vatsasi kanssa lähes itkien, etkä tiedä kumpi todella pelottaa: kuolema vai elämä. Tai kumpi niistä todella on vihollisesi. Juuri kun olet nukahtaa, KISSA alkaa vaatimuksensa. Se haluaa hyvää ruokaa ja se mitä annat, terveellinen, ei ole tarpeeksi hyvää. Joten se odottaa maltillisesti, että olet juuri nukahtaa, hiipii korvasi juureen, kerää keuhkonsa, pienet kissan keuhkonsa, täyteen ilmaa ja maukuu. Sinä suutut paljon ja yhtäkkiä kaiken vellomisen keskellä olet myös vihainen.

Et jaksa hokea enää mitään. 

Ajatukset kiertelevät kuin korpit päässäsi. Alleviivaavat surkeutesi. Tuskailet ja haluat luovuttaa kaiken suhteen ja mahasi pitää huolen, ettei kipu ole vain henkistä. Koitat realitycheckiä ja kertaat kaiken kivan elostasi. KAIKKIHAN ON HYVIN! Mutta jokin sattuu ja sinua alkaa jo hävettää ja ärsyttää. Kuka huijasi, kuka ei. Naurat hysteerisesti ja sitten itket. Kysyt vilpittömästi itseltäsi "miksi minun tulee olla tämmöinen" ja sitten luet jonkun selfhelp kirjan ja koet kolmen vartin selkeyden, joka kuolee nätisti aallokkoosi. 

Minulla on kolme sanaa:
älytön
rehellinen

oho. Minulla oli vain kaksi sanaa. 

No jaa. No niin. Siis! Nuo sanat. Toinen niistä ihastuttaa minua, nimittäin älytön. Se on kuin mieletön, mutta jotenkin armollisempi. Tuo rehellinen taas... Rehellinen on vaikea. Tuominnan sormi löytää minut nyt, koska kaikkihan pitävät rehellisyyttä suurena hyveenä (tosin monet aina vienosti hymyillen sanovat valkoisten valheiden olevan toisinaan sallittuja ja jopa rehellisyyttä kauniimpia, joten hankala juttu) ja minä myönnän tässä ja nyt rehellisyyden olevan hurjan vaikea asia. Miten ei huijaisi itseään, miten ei kutoisi valkeiden valheiden ja kaunistelujen verkkoa oman mielensä päälle? Olen koukussa tuohon realismia karttavaan verkkoon, idealistiseen kuvaan maailmasta. Minä puhun rehellisyydestä ja mietin sitä paljon, mutta minusta tulee vain yksi sotku itselleni. Mitä rehellisyys on teille? Onko se suoraselkäistä katsetta, oppinutta puhetta ja älyä ja voiko naiivi olla rehellinen? Onko rehellisyys vahinko? Noitapa voisitte miettiä kanssani turhuuksien maailman kehdossa. 

Lopuksi yritys lopettaa teksti:
sinä siis olet Katja vähän tuommoinen surkea, ressukka. "Niin minulle sanottiin" *mulkoilua, koska kuka hullu vastaa itselleen!!* 

Edetään.

Lopetan tämän... Öö... Tekstin tälläiseen runon tapaiseen ällötykseen, jonka kirjoittelin melankolisissa humalatiloissani pohtiessani jotain jonniin joutavaa. Haluaisin uskoa, että kaikki kääntyy lopulta hyvin, mutta olen aika skeptinen. Minusta tuntuu, että kaikki kääntyy lopulta. Noh tässä se:

Koira haukkuu kuin sydän pumppaa
läpi kuulokkeiden kuuluu 
tuo ulkopuolinen rytmi
johon en voi tanssia.
Kurja elämä koiralla,
kurja elämä hullulla.


tiistai 10. huhtikuuta 2018

Kesken jääneitä tekstejä palvelemassa siinä tehtävässä, jonka niille annoin. Tempauduin irti kerta toisensa jälkeen koneen äärestä katsomaan sadetta tai puhumaan nopeasti ja sekavasti. Sanat jäivät kesken, mutta ajatus jatkui toisaalla. En voi julkaista mitään, joka on vain yksi ajatus, kipittävä, minun ympärilläni kiertänyt, minua kuin ansaan ajanut ajatus. Se ei haittaa, koska niin oli tarkoituskin. Ei kenenkään silmille, vain hetkeksi kiinnittämään minut pääni nopeuksista kirjoittamisen tuskastuttavaan hitauteen. Tasapainottamaan ja pakottamaan minua. 

Vaikeina aikoina, olkoon vaikeita mistä tahansa syystä, maailma järisee. Tiedättekö? On hankala kävellä tai puhua ja jokainen epäilyttävä tilanne saa eläimelliset  mittasuhteet. Koitat rauhoitella itseäsi, iloita auringonnoustusta ja heräilevästä valosta tai armahtavasta ja hiipivästä pimeästä. Sydän hakkaa unohtamatta totuuksia, unohtamatta totuuden tunnetta. Kädet tärisevät ja vaivut vahingossa kerta toisen jälkeen syvemmälle omituisia sokkeloita joita ajatuksesi rakentelevat selviytymisen ja kauhun ristiaallokossa. Maailma, silmissä näkyvä tai sisällä oleva, järisee ja olisi ihan sama, missä kohtaa jalkasi koskettaisivat maanpintaa. Et pääse pakoon kaatuvilta seiniltä, murtuvalta pöydältä tai betoninpölyltä. Kylkiluusi rusentuvat puhkoen keuhkosi täyteen reikiä, kallosi antaa periksi ja tietoisuutesi länsimainen olemus valahtaa maailmaan kiusallisen ja ahdistavan näkyvästi.

Yhtäkkiä valot menevät päälle. Kaikki tämä järinä oli kouristellut sinut muka kuoliaaksi, mutta hengität, mietit ja katselet. Maailma on vakaa, oikeasti mitään ei tapahtunut. Kaikki oli mielesi sisäistä näytelmää, sinusta ei tullut kummitus tai joutoaikojen narri. Suuret kokemukset näyttävät maailmasta usein jotain uutta. Puhutaan, että kuolemaa lähellä käyneenä tai kun tuo väistämättömyys koskettaa riistämällä läheisen tai nuolaisemalla ihosi suolaista ja bakteeripitoista pintaa, ihminen näkee elämänsä uudessa valossa. Oppii kenties arvostamaan rakkautta ja niitä pieniä asioita. Persoonan sitkeät rakenteet tuntuvat hajoavan, antavan tilaa jollekin suuremmalle. Suuremmalle tietoisuudelle ja näkökyvylle. Yhtäkkiä surulliset ja synkeät kyhäelmät ajatusten rakennelmissa katoavat ja jokin kiitollisuus valtaa tai eksistentiaalinen katoavaisuuden ja elämän arvon tajuaminen pakottaa irti arkipäiväisistä rutiineista. Oletteko joskus kokeneet jotain sellaista? Irronneet niistä kaikista asioista, jotka olitte rakentaneet ympärillenne pitelemään teitä illuusiossanne? Seisseet keskellä noiden rakennelmien palasia ja nähneet elämän katoavaisuuden ja järjettömyyden kauhistuttavan aitona tai koskettavan riemastuttavana? Kenties ne sen hetkiset kemialliset tilat määrittelevät tuon kokemuksen muotoa. Iloa tai surua.

Minun sormiini sattuvat nuo irtipäästämisen ja kiinnipitämisen hallitsemattomat liikehdinnät. Pikkurillit pitävät kiinni keskisormien kanssa kun peukaloni ja nimettömäni päästävät irti ja etusormi pysyy välinpitämättömänä. Tuo kiinniottaminen, puristaminen, tuo hieno asia lapsen kehityksessä, auttaa meitä muokkaamaan maailmaa. Sisällämmekin näkymättömillä käsillä pitelemme kiinni ja koetamme päästää irti. Meillä on kiintymyksellemme tavat, opitut tai luontaiset. Jotkut puristavat kaikesta kokoajan kiinni, kuin henkensä olisi milloin missäkin joutavuudessa sidottuna. Rytmissä, tavarassa, ihmissuhteessa. Kaikki tuo kiinnipitäminen auttaa rakentamaan ympärillemme pesän konkreettisilla liikkeillä ja turvan toiminnalla ja sosiaalisuudella. Tuo jalo taito auttaa meitä rakentumaan ja elämä vastapuolena taas riuhtoo meiltä rakennelmia irti pakottaen noihin kokemuksiin, joissa joudumme kohtaamaan otteidemme heiveröisyyden. Emme voi pitää kiinni loputtomiin, lihakset väsyvät, me väsymme tai maailma tekee tepposensa. Ja siinä olemme arkoina tuolle asialle.

Elämä on ollut minulle tuota kohtaamista, joiden jälkeen mietin otettani uudelta kantilta. Joskus en ole tarvinnut edes suurta mullistusta, kuolemaa tai sairautta mennäkseni lähelle sitä. Muistan kuinka rakkaan hakkuuaukioni siemenpuiden kaato sai minut suunniltaan surusta. Joskus sisäinen kauhuni vie minut sellaiseen yöhön, jossa on epämukavaa olla. Kaipuuni pysyvyyteen ja itserakkauteen voimistuu todellisuuden kourissa ja minun on pakko hyväksyä nuo mahdottoman kurjat tuntemukset itseeni. Kierkegaardin rakas ystävä oli suru ja teksteissään hän näyttäytyi kuin koirana joka murisi luunsa äärellä lähestyvälle kädelle "älä vie pois suruani". Seistessäni kerta toisensa jälkeen hajoavissa rakennelmissani, luullessani maailman lyyhistyvän päälleni tai jopa minun jääneen jo sen alle, minun kai olisi hyvä päästää irti ja pitää kiinni. Nyt valmistudun taisteluun sormet valmiina ja opetellen jännittämään turvallisesti. Olen käynyt taas lähellä tuota inhimillistä heräämisen kokemusta ja olen valppaampi. En tiedä, mitä loppujen lopuksi halusin tällä tekstillä kertoa. Ehkä jotain fenix linnusta ja tuhkasta noususta ja siitä, että on ihan oookooo että maailma hajoaa välillä. Että vieraus on vierautta niin kauan, ennen kuin tutustuu.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Ystäväni

Bukowski kirjoittaa aina ystävälleen. Sellaiselle, joka jaksaa vastaanottaa kaiken juopuneen miehen mielen syövereistä ja joka ei koskaan puolittaisella sanalla irtoa hänen päästään syytöksiä suoltamaan. Hänen parhaina ystävinään toimivat sanat, hänen mielestään paperille ilmaantuvat sanat, jotka kuin ulkoistuvat tuskalla ja kärsimyksellä irti tuon miehen kallon sisälmyksistä. Jokainen päiväkirjaan tunnon tuskiaan kirjoittanut saattaa aavistaa, kuinka puhdistavalta kirjoittaminen tuntuu. Kuinka päiväkirjan hellä ystävyys on voidellut jatkamaan seuraavaan tuskaiseen hetkeen tuskallisessa ihmiselämässä. 

Siinä se onkin; koko kauneus niin ylitsevuotavana ja aitona, että sen käsitteleminen koskettaa. Kirjoittamalla saa ystävän itsestään, kuin kuuntelisi omia sanojaan, kuin loisi yhteyden itseensä. Hetkellisen, heikosti värähtelevän (siis siinä määrin, mitä mikään voi mielikuvissa värähdellä) yhteyden. Minulle se on ennen kaikkea sitä. Yhteyttä. Elämä on minulle sekavaa ja sisältää kysymyksiä omasta olemassa olostani ja todellisuuden rakenteista. Minä vuoronperään ahmin tietoa oksentaen sen sitten ulos ihmisten kurjille korville (joita en sääli) tai piilottelen sen kohti kiemurtelevalta otteelta. Haluan nähdä kausaatiot, haluan nähdä ketjut, jotka silmissäni kuin koostavat maailman. Tietoni on kuitenkin riittämätöntä ja jättää minut osittaisuuksien keskelle hämmentyneenä. Ainut ystäväni siellä pimeydessä (tai valossa) jossa itsekseni lymyilen, on sanat. Luottamuksellisin suhteeni on suhde itseeni ja se toteutuu vaihtelevasti kirjoittaessa. Kuka mitenkin hoitaa tuon sisäisen tilansa rakastamisen tai sinne kömpimisen. Minulle se on sanat. 

Ongelmana on tietysti ollut se kurja fakta, etten ole kovin hyvä kirjoittamaan. Se ei kurjista ketään muuta kuin sitä, joka todella tahtoo jotakin, jota ei voi osata tehdä. Siinä vaiheessa, kun ihmisen tulee jäsennellä tulevaisuuttaan ja tehdä suunnitelmia, minä ajattelin järkeillen ainoana mahdollisuutenani olevan kirjoittaminen. Se on ainut asia, joka on seurannut minua jokaisen hiljalleen tai nopeasti kuolemansa tehneen yrityksen läpi. Tarve tuottaa sanoilla yhteys itseen. Tämä inhimillinen erhe, jonka mielessäni toteutin, ei sopinut persoonani piirteisiin sitten vähimmäisestikään. Kirjoittamisen saattaminen vaativuuden piiriin lytisti sanat minulta pois. Minulle tuli tarve tuottaa materiaalia, joka näyttäisi osaamistani ja nostaisi minut sille jalustalle, jonka omaan elämääni haluaisin. Toisi siis elantoa ja arvostusta. Siitä alkoi niin sanotusti alamäki (vaikkakin on kyseenalaista onko alamäki hyvä vai huono asia... Nyt se on huono asia). 

Ei tullutkaan enää tekstiä. Tai tuli, mutta se oli aina jonkun silmille tehty, mikä on varmaankin yksi asia, jota tekstiä kirjoittaessa on luonnollista miettiä. Minulle alkoi muodostua kasvoja, jotka olivat koosteita kaikista niistä ihmisitä, keiden halusin lukevan tekstejäni ja keille halusin näyttää. Kirjoittaessani kyselin, mitä se kertoo minusta noille kasvoille, joissa oli piirteitä omista alitajuisista ihailuistani ja vallanhimoistani. Koitin lukea noina kasvoina tekstejäni ja miettiä, mitä he minusta silloin ajattelisivat. Kun lukisivat sanani, niin ihailisivatko he yhtä paljon minua kun minä heitä. Näkisikö joku minussa kauneuden... Se oli pyrkimys, jota kutsutaan varmaankin kunnianhimoksi. Pyrkimys näyttää kuinka osaan ja saada arvostusta. Samankaltaista kunnianhimoa, kuin joillakin on työpaikoillaan tai opinnoissa. Kuka kellekin tahtoo näyttää. 

Minulle ei alkanut riittää, kuin ehdottoman varma täydellisyys, johon nopeasti huomasin olevani kyvytön nousemaan. Vertailin sanojeni järjestyksiä muiden tekeleisiin, pinnistin vähän ennemmän ja lopulta kaikki tekstini hajosivat irrallisiksi sanoiksi. Sanoiksi vailla merkitystä. Se yhteys, joka oli kenties vaivaisen hetken elänyt minussa, katosi ilmaan yhtä irrallisena, kuin se varmasti oli näyttäytynyt muille. En ollut enää varma, mitä halusin sanoa tai tuntea. Se, miksi kirjoittaminen oli elänyt minussa, oli tekemässä kuolemaa.

Eikä se ole välttämättä kunnianhimoa. Se voi olla vain narsistista tarvetta saada arvoa ihmisyydelleen. Saada työlleen kunnioitusta. Ja aina kun edes kuvittelen jonkun selkäni taakse katsomaan työstämistäni tässä yksityisessä tilassani, minä murrun. Minä murrun ennen pääsykokeita, kovassa paineessa, valintojen edessä.

 Olen kirjoittanut tätä blogia jo vuosia. Tämä blogi syntyi kanavaksi minun ja ihmisten välille. Paikaksi, jossa murtaa yksityinen tilani osittain näkyväksi. Jossa tuoda itsessäni myllertävät tunteet jotenkin esille. Se on usein kulmakivi taiteen tekemiselle. Ei tämä pyrkinyt taiteeseen silloin, kun kirjoitin puhekielellä arkielämäni tuskia teini-iän kouristavissa tunneaallokoissa. Ei silloinkaan kun olin pelottavimmassa paikassani, yksinäisessä tunnetilassa ja kaipasin ystävää. Kaipasin itsestäni vahvistuksen ja halusin tulla näkyväksi kaikkia tuntevana ja olemassa olevana ihmisenä. Jossain vaiheessa murroskohtia tästä tuli paikka ammentaa liian suuret tunteet ja taiteellisuuden jano silmille ja silloin kenties palautin blogini arkipäiväiseen käyttööni. Tämä on ennen kaikkea ollut minulle väylä hahmottaa itseäni jokseenkin turvallisesti muiden kautta. Lapsi tarvitsee muiden ihmisten eleitä ja tunteita ymmärtääkseen itseään. Me peilaamme itseämme toisiin ihmisten kautta ja vaikka se kuulostaa tyhjältä ja mitättömältä, niin minulla on ollut suurena tapana seisoa muiden katseita analysoiden edessä tanssimassa. Siis kuvainnollisesti. Olen ollut trapetsitaiteilija, joka on riippuvainen sosiaalisuudesta ja hukkaa itsensä siihen kerta toisensa jälkeen. Blogini on ollut turvalliselta tuntuva itsensä vahvistuksen väylä. Paikka, jossa olen etsinyt minuutta tai rakentanut sitä. Jopa niissä julkaisemattomissa teksteissä, joita kansioni pursuaa monien kymmenien sivujen verran. Tämä on ollut rakas ystäväni.

Ystävyyssuhteet rakoilevat, kun vaativa ja neuroottinen mieli pureutuu niiden luonteeseen. On hyvä tarkastella ihmissuhteiden laatuja ja tehdä ratkaisuja. Muttei ole hyvä odottaa täydellisyyttä. Kaikkina niinä hetkinä kun olen uponnut joutavuuteen ja ajattomuuteen, kun olen toteuttanut syvää lapsellista välittömyyttäni, olen tavoittanut onnen. Tämä välittömyys on joko kasvatuksen, kehityksen tai kulttuurin tuotosta ja se itää minussa tappavana voimavarana. Olen se ihminen, joka saa äidilleen harmaita hiuksia ja mystisen hankalia tunteita rakkauden ja vihan välimaastossa. Olen se ihminen, joka elää ullakolla loikoillen, siivoa silloin tällön, unohtaa maksaa laskuja, ei osaa hahmottaa taloutta mielessään. Joka on riippuvainen, ei hallitse mieltään, on impulssien uhrina. Olen siis huithapeli. Hetkessä elämisen ääripää on vapaus siitä toisesta ääripäästä, jatkuvasta vaativuudesta, täydellisyyden himosta ja hurjasta perfektionismista. Olen siis myös se ihminen, jonka koko itsetunto murtuu keskiverrosta arvosanasta tai huonosti esitetystä argumentista. Se ihminen, joka suhtautuu kritiikkiin sietämättömällä tuskalla. Joka pelkää naapureitaan, koska ei ole keksinyt kuinka elää itse ja miellyttää vaativaa naauria. Joka odottaa ja vaatii täydellisyyttä muilta ja itseltään. Nämä kaksi ääripäätä vuorottelevat ja imaisevat kitusiin vuoronperään ihmissuhteita, toiveita ja tavoitteita. Ne eivät voi sietää toisiaan ja aiheuttavat jatkuvan ristiaallokon, joka murentaa maaperän, jossa kenties kasvaisi jotakin hedelmällistä. 

Kun toin kirjoittamisen huithapeliuteni ytimestä toisen ääripääni läheisyyteen, niinkuin joskus tuon muutkin suhteeni ja asiani, minä riistin siitä sen vapauden ja ilon, joka kukoisti siinä silloin, kun annoin sen elää kuinka sitä huvittaa. Eikai koskaan kirjoittaminen ole täysin irroitettua muiden katseilta tai vain pelkkää syvää ystävällistä yhteyttä itseen. Minulle ei toiminut sekään, että tarkkailin sanojani ja halusin sanoa jotain, jota en osannut sanoa. Tämä blogi menetti kallisarvoisen merkityksensä ja muodostui joksikin, mitä en halua sen olevan. En tiedä saanko koskaan palautettua tätä siihen, mitä tämä oli hetkittäin. En tiedä kirjoitanko tänne kuinka paljon, saanko ylipäätään tuotua kirjoittamista ääripäiden välimaastoon, hetkessä roikkuvan onnen ja suunnitelmallisuuden turvalliseen piiriin. Siihen, jossa ystävyys itseni kanssa vahvistuu, eikä murene. Aion kuitenkin jatkaa sinnikkäästi ja toivoen. Aion hahmotella itseni ennen kaikkea itselleni. 

tiistai 2. tammikuuta 2018

YKSI VENÄHTÄNYT HETKI METSÄSSÄ NIMELTÄ ELÄMÄ

Metsästäjän aseen tähtäimestä kauriin silmän kiiltoon. Musta yö keskellä päivää, universumi sähköverkkoineen latautuneena ja siinä todellisuudessa, mitä nämä eivät jaa. Jännitys saa aseen värisemään ja kaikkeus kiihdyttää tuohon sekuntien mittaiseen äärettömyyteen. Hiestä kostunut sormi kylmällä liipaisimella ja pian eläimen karvan läpi tunkeutuva vieraus ja kuolema halkaisee silmistä universumin, sähköistää viestit äärimmilleen ja sitten lopulta hiljentää kaiken. 

Niin minäkin ehkä halusin tehdä, kunnes katseesi ammottava pimeys ja universumisi tutkimaton tylsyys lamaannuttivat minut. Minä kyllästyin ja vaikka sormeni hikoilivat liipasimella, minä laskin aseen hiljalleen olalleni ja ihailin hetken, jos toisenkin, upeaa eläimellistä kiihkoa ja vallatonta olemusta, joka paistoi kauhun aurinkoina iiriksistäsi. Se oli minusta aina uskomattoman kaunista, mutta sen sijaan, että olisit heittänyt henkesi ja altistunut luodeilleni, sinä läpäisit empatiani kauhulla ja minun tuli luovuttaa. Kaikki se tiivistyminen ja minun näennäinen rentouteni sormi liipasimella ja äärettömien sekuntien keskiössä, on tullut päätökseen.

Minua surettaa, tottakai. Minä metsästin jotakin suurempaa silmistäsi, ajattelin niiden olevan portti tuonpuoleiseen tai vähintään pois turruttavasta jatkuvuuden illuusiosta. Jotain erilaista, kenties. Olinhan siinä mielessä todella hölmö, kun näin oletin. Kuin jokaisessa rakkaudessa, minä annoin mielikuvieni ja toiveideni, pohjimmaisina ja minulta naamioituneina vihollisina, hieroa rikki kaiken, missä pieninkään potentiaali piili. Jonkin sortin pakkomielteisyys, jota satunnaiset täydelliset onnistumiset tuntuvat ruokkivan. Minä en tajunnut, mitä sekunneissa tapahtui ja mitä nimenomaan pitkittyneen ajan ja monien päivien rytmeissä hukkui. Minun kirkas mieleni näki kauhun ja säikähti, suuttui ja turhautui. 

Ei sinuun, vaan minuun. Sinun silmäsi kenties olisivat olleet se portti, mutta minä en kykene siihen. Minussa piilee se kammottava päättymistä vaativa neuroosi ja nälkä, tyydyttymättömyys sellaisena, ettei mikään koskaan riitä. Ja sitten hetkittäin vain riittää. Minun virheeni oli odottaa jotain niin paljon, että ei ollut enää mitään mitä odottaa. Minun haastavat piirteeni ja vaativuuteni kaiken saralla, ylilyövä asenteeni ja vallattomalta tuntuva päämäärätön kaipaus tuhoavat kaiken sellaisen. Eikä sitä ole helppo edes ymmärtää, mistä se alkaa, minne se loppuu. Olen välitön, niin vapaa ja niin kahleissa, niin huoleton kaiken suhteen, etten ymmärrä rajoja. En ymmärrä toisen kauhun kipupisteitä, kun omani lepäävät tarkoin varjellun suojelumekanismin alla. Siedän niin paljon, eikä minulle ole rajoja (tulos johon olen tullut metafyysisissä ja sun muissa pohdinnoissa), että ymmärrän kauhusi kun olen aseen kanssa. Minä tuhoan, jos jokin minussa näkee tarpeen sille. Olen silmittömän pelottava ja eniten itselleni. En ole hallinnassa, vaikka satunnaisesti tunnenn niin. Minua ei ohjaa jumala, vaan maailma ja se mitä olen. Joten siinä mielessä pelkosi on turhaa, olen yhtä eläin ja yhtä kauhuissani, vaikket sinä koskaan nosta asetta, koskaan odota vastausta. Juokset vain metsän uumeniin nälkäsi korventaen elämäsi ulos sinusta.

Kumpikaan ei lopulta metsästänyt toistaan muualla kuin toiveissaan. Kumpikaan ei ollut kauris tai metsästäjä, vain kiihko, tähti ja sen hidas sammuminen. Minä halusin, usko pois, halusin tehdä sen. Mutta se kävi hankalaksi ja vaivalloiseksi ja epäilyttäväksikin, joten laskin aseen. Se on kunnian teko, vaikkakin minut tulisi hirttää jo niistä virheistä, jotka teen arkipäivän loputtomuuksissa. Minun kunnioitukseni näkyy nyt hylkäyksenä, enkä tiedä ketä todella suojelen. Ehkä loppujen lopuksi, kun oikein tarkastelee, oli kauriilla ase ja metsästäjä seisoi kauhu kehoa pitkin valuen päivän paisteessa. Ehkä metsästäjä juoksi metsään adrenaliini veressään ja katosi lopullisesti. 

maanantai 18. joulukuuta 2017

Armo

Suurin muutokseni, mitä käyn tänä eriskummallisena syksynä ja talvena läpi ei suoranaisesti koostu niistä ulkoisista muutoksista ja saavutuksista asunnon, kaupungin ja ihmissuhteiden saralla. Ne kaikki vaikuttavat varmasti tähän prosessiin, mutta eivät ole itse se prosessi. Siksi täydellisyydessä ollessani hukun tyhjyyteen ja mielikuvani, jopa täyttyessään, eivät koskaan yllä sisäisiin yliluonnollisiin fantasioihini elämästä.

Suurin muutos on ollut pettymyksen vastaanottamisen saralla. Jatkuva tyhjyyden kohtaaminen elämän värittömillä kujilla on saanut minut ajattelemaan. Joka kerta, kun todellisuus on riisunut minut mielikuvista vapaaksi kauhistuksen väristys selkänikamissa ja ihonpoimuilla, olen astunut lähemmäksi sitä vääjäämätöntä nihilististä ydintä, jonka yhteyteen rakkauden ja armon voi kenties kiinnittää.

Olen sanonut aina, että nämä nihilistiset ja synkät tyhjyyteen vetoavat elämänfilosofiat eivät voi pitää paikkaansa ihmisen läpikotaisten positiivisten tuntemusten takia. Ne ovat vain pahoja päiviä. Muutos, joka minussa kytee, liittyy nimenomaan tähän. Miksi tyhjyys muka poissulkee positiiviset tunteet? Eikö elämän värittömään harmauteen voi upota rakkaudella?

Muutos on hitaasti kasvava sietokyky, ymmärrys ja hyväksynä tälle elämälle ja sen luonteelle. Kuolema on elänyt minussa, minä kuolemassa ja meidän symbioosimme on ruokkinut minusta ulos ajatuksia, pelkoja ja niiden sanoiksi pukemisia. Menetys, ihmisen, mielikuvan, kodin, minuuden kokemuksen tai ympäröivän maailman arvostuksen, on aina kurja kohtalo kulkijalle. Silloin tyhjyys näyttelee vastenmielisen suurta roolia lamauttaen ja pysäyttäen kaiken. Ne puhuvat jopa masentuneen realismista, mielikuvien puutteen synnyttämästä tuskallisesta ja turruttavasta kokemuksesta.

Ei ihme. Kaikki täällä rakentuu tyhjyyden kiertämiselle, totuuden leikkimiselle ja mielikuvien varassa elämiselle. Mainokset, kirjat, tv-sarjat, elokuvat, muoti, sosiaalinen media.. Ilman niitä tämän sanotaan olevan surkeaa. Meidän odotetaan peittävän tätä auttamatonta tyhjyyttä, muttei missään oikein varauduta sille, että entä jos se kuultaa silti läpi?

Tänä syksynä olen alkanut ajatella, että kenties nämä asiat voisi olla eri tavalla. Ehkei auttamattoman tyhjyyden tarvitse olla pelon sekainen kiristys ja piilotettava kauhunäytelmä. Ajatus, jota häpeää ja pelkää samanaikaisesti. Ehkä tyhjyys voisi olla koti, jossa majailla. Ehkä sinne voisi viedä rakkautensa ja positiiviset kemialliset tuotoksensa, eikä vain inhoaan ja pelkoaan. Olla siellä hiljaa ilman mielikuvia, ilman harhoja tiedosta tai omasta itsestä. Ehkä tyhjyydestä voi ammentaa muille voimavaran rikkomalla tämän keikistelylle ja näyttelylle perustuvan rakennelman. Sen kyhäelmän, josta Celine kirjoitti nihilistisessä teoksessaan Niin kauas kuin yötä riittää. 

Ehkä lopulta saan rauhan tyhjyydessä ymmärtämällä tosiasian valtavalla armolla ja antautuessani elämälle nöyrempänä kuin koskaan.

Tahdon kiittää akateemista filosofiaa, Mauria ja loputtomia keskusteluja kaikkien kanssaihmisten kanssa.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Jotakin epätasapainoista liikehdintää, jossa impulsiiviset nytkähdykset vaativat toimintoja mitättömyyksien saavuttamiseksi. Päihteiden kautta vapautus tasolle, jossa nytkähdykset saavat vallan ja nykivä mieli toteuttaa sulavan kehon rytmin ja laittaa tähdet loistamaan henkistyneemmin. Viesti ei kulje tai kulkee nopeammin, sillä ei ole väliä kumpaa tavoitellaan, kunhan viestin liike muutetaan. Kunhan muutama estymys poistetaan ja vapaa virtaus voi ottaa valtaansa, viedä mukanaan ja peittää alleen. Keho toimii reittinä suuremmille totuuksille, jotka pääsevät kielen kannoille ja huulien reunamille, mutteivat koskaan rakennu muuksi kuin tunteeksi. Ja tämä kaikki pitää otteessaan niin, että aina ensisijaisesti tavoittelee tämän helpomman reitin pikkuhiljaa oman mielensä vankeuteen sitoen. Se uskottelemus ja lopulta palvonta muuttuu ankarammaksi ja viettelevämmäksi joka kerta, kun pakenee todellisuutta ja itseään usvaiseen tuntemukseen pehmenneestä maailmasta. Jumala syntyy näin tappaakseen poloisen seikkailijan, ellei seikkailija katsahda jumalan läpi kriittisyyttä kunnioittan. Väistämätön totuus valheellisesta vapauden illuusiosta, jossa keinahteleminen on musiikillista kauneutta ja jokainen tarve tulee tyydytetyksi ihmisen kustannuksella. Kuin repisin lautaselleen palasen omaa reisilihasta ja onnellisena kertoisi nauttivansa tästä päivällisestä. Karu totuus iskee kasvoihin, kun ensimmäinen tyhjyyden tuntemus pilkahtaa sähköverkkoja pitkin aivoihin ja käsi koskettaa repaleisia reunoja. Se on sama onko kyseessä serotoniinit vai reisi, kuolema istuu vieressä yhtä jumalallisena kummassakin itseltä lainaamisen valheessa.

Ja se yllättää kerta toisensa jälkeen; kuinka tiukasti kaikki tavoiteltava on sidottuna tiettyyn substanssiin. Kuin avain, joka lojuu missä tahansa ja jota ei oteta tyhjyydestä pelkän mielen halun kautta ja jota ihminen ei edes halua ymmärtää olevaksi, hylätään ja valitaan avaimelta näyttävä olio, joka tuo kaiken sen, mitä haluaa, omasta selkärangasta raastaen. Se yllättää, kun joskus tajuaa, miten omassa kauniissa älykkyydessään voi harhautua tunteidensa kepuloimana uskomaan tätä avaimelta näyttävää substanssia todelliseksi. Kun kuvittelee lentävänsä, vaikka hitaasti vajoaa suohon. Kun kuvittelee etsivänsä, vaikka sulkee vain entistä tarkemmin silmiään todellisuuden polttavan kirkkaalta valolta.

Tämä teksi on omistettu ystäville.



sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Olen itsekäs, niin kuin jokainen elossa pysymään haluava olento. Yhtä itsekäs kuin eläin. Jokainen sanani ja pyrkimykseni ulos tuosta itsekkyydestä on kietonut minut vain lähemmäs sitä. Jokainen yritykseni purkaa osiin ne syyt, miksi olen itsekäs, on koonnut suuremmaksi peitteeksi silmieni päälle sen sokeuden, joka minulla on itseäni kohtaan. Ne hengitykset ilmassa musiikin tahtiin eivät olleet aitoja. Niin kuin eivät ne sumuiset, savuiset, maagiset hetket ties missä ja milloin. Yhtä illuusiomaisia. Minä tuhoan kaiken, mihin kosken, enkä voi antaa pisaraakaan vapautta niille, joita rakastan. Sielussani on ostamisen ja myymisen, suojelemisen ja kamppailun eläimellinen kohina, josta irti pääseminen on mahdotonta. Minä tuijotan tyhjyyteen miettien samoja asioita, kuin kissa, koira tai pupu. Kuulostelen kehoni kohtia ja toimin kuin eläin. Minussa ei ole sivistystä, filosofiaa, ei edes rakkautta tietoa kohtaan. Minulla on rakkautta vain omaa hyvää oloani kohtaan ja sen toteaminen tekee minusta entistä turhemman. En voi tehdä sille mitään. Olen kuin pupu tuomittuna itsereflektioon. Minä näen kaiken tämän sotkun, todistan oman surkean mitättömyyden, mutten osaa tehdä sille mitään. Hetkellinen herääminen jatkuvasta ja toistuvasta farssista, jota elämäni tuntuu olevan, ei paranna loputtomiin. Silmät painuvat uudelleen, sokeuteni kasvaa hitaasti taas suureksi ja huomaan juoksevani nautinnon perässä uudelleen. Turhamaisuuden karuselli, jossa kierrosten toistuvuus laittaa pahoinvoimaan, muttei kukaan pysäytä sitä. Joudun olemaan jokaisen tuskallisen kierroksen, oksentamaan, kuvottumaan ja hetkeksi unohtamaan. Jokainen pyörähdys tyhjyydelle, jokainen kierros ei millekään. 

Näinä päivinä tämän syksyn tahdissa se on käynyt aina vaan selkeämmäksi. Miten tiesin sen jo aiemmin, mutta uskoin tunteisiini kuin eläin. Miten jokainen sana niistä ammennettuina on turhaa naurettavuutta, miten jokainen tekstini pelkkää leikittelyä tyhjyyden kanssa. Pyrkimykset joiden päämäärät hukkuvat kyyneliin ja hetkellisiin tarrautumisiin, jumalallisiin kokemuksiin tiedosta, virhearviointeihin ja tulkintoihin, kemiallisiin reaktioihin. Miten voin elää tämän kanssa? Miten voin tappaa itsestäni tuon kaiken loan ja jäädä henkiin niin, että minusta on hyötyä ja minun elämälläni on oikeasti jotain merkitystä? Miten astua ulos tästä, jossa olen jumissa?

Pettymys itseeni käy kerta toisensa jälkeen todellisemmaksi ja hankalammaksi voittaa valheilla. Hahmotan kaksi labyrintin ulospääsyn aukkoa, mutten ole ollenkaan varma, kumman niistä tavoitan.