tiistai 18. heinäkuuta 2017

Ihon alle

Sitä mitä sisällä vinoumat ja kieroutumat haluavat,
tuntuu olevan liian hankala tavoittaa.
Siinä nähkääs on eräs pieni ongelma,
en voi päästää ketään sellaista ihon alle,
tai edes lähelle, metrin päähän, iholle.
Olisi tärkeää antaa jonkun mennä huokosista
ja täytyy rehellisyyden nimissä myöntää,
että eräs koittikin.
Mutta siitä on aikaa ja silloin en uskaltanut
päästää ketään ihon alle vaikka päästin sen iholle.
Nyt olen löytänyt itseni usein miettimästä sitä,
kuinka se katosi ja itki ja oli niin kaunis.
Ja kuinka minä pelkäsin ja riipuin kiinni vääryyksissä.
En ole täysin voinut ymmärtää itseäni,
en ainakaan niin paljon,
että olisin voinut antaa anteeksi itselleni.
Ja aina kun koitan sukeltaa silmieni taakse löytöretkille,
eksyn jo alkumatkassa ja käännytän itseni.
Olisi helpompaa tietää mitä on ja miksi,
ettei tarvitsisi käydä sellaista tuskaa,
jossa monet asiat sisällä törmäävät toisiinsa
värisyttäen henkisen tasapainon hellää olemusta.
Eikä ole ihme, että olen seko ja sekaisin,
enhän voi päästää rakkautta kuin piipahtamaan iholle,
en koskaan anna sen livahtaa sen alle.
En sellaista rakkautta, jota en pysty tunnustamaan.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kaikki minusta haluaa ulos

Olen ollut huulieni ja sanojeni tarkka ja huolellinen vartija. Sellainen, joka huolehtii myös sivulauseista ja rivien väleistä ja hankalista, pintaan pyrkivistä eleistä. En ole saanut päästää huolimattomuuksia ja keskeneräisiä ydinpommeja sisältäni tekemään tuhojaan tai kokeilemaan kepeillä jäitä. Se on ollut jo pitkään tälläistä, niin kauan kun haluan muistaa elämästäni. Niin kauan kun elämäni on ollut minulle elämisen arvoisen tuntuista. Etenkin tiettyinä hetkinä se on ollu minulle ehdottomasti sellaista. Violettina hetkenä, aamunsarastuksellisena hetkenä, yön pimeänä tuntina, väsymyksen uupumuksen silmäkkeessä, tähti taivaan alla.. Silloin se on ollut sellaista niin paljon, että minun on pitänyt olla töissä itseni kanssa. Pidettävä sanani ajatuksentynkinä, eikä koskaan päästää mitään huulilta äänen muodossa kertomaan todellisuutta sisälmyksieni uumenista.

Se ei oikeastaan haittaa, minun pieni salaisuuteni. Välillä kaikki sellainen korostaa yksinäisyyttä paniikin kiellekkeelle saakka, välillä värittää iltojeni haahuiluminuutit. Olemme siellä mikä on koti ja kaikki tämä tuskaisuus on päättynyt, eikä sisälläni ryömi enää mikään, koska minä olen oksentanut kaiken ulos. Enkä minä enää arvuuttele, epäröi, mietiskele sellaisia, vaikka aina niitä tulee ja menee ja on tullakseen ja vaanii jo kulman takana. Olen kuitenkin varma, ettei tälläisiä vaanimisia ole minun kulmieni takana enää, vaikka kiertelisin kuinka uusia kujia ja katuja. Minusta tuntuu, että minä olen jo kohdannut kaiken sellaisen mitä minun tarvitsisi kohdata, en vain halua, uskalla, pysty olemaan rehellinen niin paljon, että voitaisiin syöksyä totuuksiin ja kenties unohtaa kasvomme.

Ja sitten kuitenkin minä mietin, että jos olenkin tuomittu elämään ikuvanhaksi ja minä pelkkänä ryppynä ja hajuna muistelen väsyneiden seinien sisällä tätäkin aikaa. Kuinka minä en ottanut kiinni, en ollut rohkea, en tehnyt niinkuin kaikki minusta olisi halunnut. Ja minä jo käytännössä silloin kahvittelisin kuoleman kanssa, hän toisella puolella rauhallisesti hörppisi tummapaahtokahvia ja napsuttelisi sormillaan puisen pöydän likaista pintaa ja me keskustelisimme. Minä katsoisin silmättömiin silmiin tuntien kuolevaisuuteni varpaan kynsien alta levinneenä tietoisuutena ja minä kertoisin miten hölmö olin nuorempana kun en sanonut, kertonut, vaan söin itseni niinkuin kaikki rohkeuteen kykenemättömät, elämän ikuisuuteen uskovat hölmöt. Kuolema joisi kahviaan ja nyökyttelisi tylsistyneenä, tottakai ne virret oli tuhat kertaa kuultuja ja loppuun soitettuja, vaikka minä olin aivan uusi kokoelma. Minun vetistävät silmäni harhailisivat muistojeni virran mukana ja suuni kertoisi hitaasti ja kuivasti valitusvirsiä. Sitten lopulta kuolema olisi niin kyllästynyt, että rykäisisi kohteliaasti, nousisi huolellisesti ylös työntäen samalla tuolinsa siististi pöydän alle. Kulkisi huuhtaisemaan kahvikuppiaan, nojaisi hetken aikaa työhönsä kyllästyneenä tiskipöydän reunaan, hieraisisi ohimoaan. Minä huokaisisin, kysyisin laiskasti "haluaisitko santsikuppia? Lisää pikkuleipiä?" Eikä kuolema vastaisi, ei tietenkään. Nojaisi selkä minuun päin ja minä irvistäisin pettymyksestä. "Mä en silloin tehnyt sitä. Mä annoin rakkauden kulkea mun ohi koskaan tarttumatta oikeasti kynsin ja hampain. Mä annoin rakkauden velloa mussa suurena myrskynä, mutta mä pakotin aallokon rauhoittumaan ja laantumaan niin, ettei se koskaan veisi mua eteen- tai taaksepäin.. Jos oisin kerran edes antautunut.." Kuolema hieroisi ohimoitaan edelleen, kunnes laiskasti ja väsyneesti kääntyisi mua kohti. "Kiitos kahvista, en halua enempää, kiitos. Nyt alkaa olla se aika..." se sanoisi todella rauhallisesti ja koittaisi jotakin hymyn tapaista sen kasvottomilla kasvoilla. "Niin. Olenhan mä jo vanha pieru ja menneisyys on keräytynyt rypyiksi.. Eikai huominen aamu voisi olla enää uusi, kyllä tää on jo nähty." Sitten se tulisi ihan lähelle ja nostaisi käden olkapäälleni. "Viimeisiä sanoja" se sanoisi vitsikkäästi ja minun huuleni taittuisivat hymyyn. "Ei, ei mulla taida olla. Mä olen puhunut koko elämäni liikaa, mutten koskaan oikeita sanoja." Me hymyilisimme ja se kohottaisi sen viikatteen, joka loistaisi hetken aikaa ilta-auringon viimeisissä säteissä. Minä kelaisin kaiken läpi, alusta loppuun ja itkisin kyyneleen omalle typeryydelleni. Kuolema viimeistelisi tarinani ja poistuisi hiljaa huoneestani, joka olisi todennäköisesti sotkuinen ja pieni. Kirjoittaisi sen työlistaan, että olin nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä ja lähtisi seuraavan viimeistelyä vaativan otuksen luokse kuuntelemaan, mitä ikinä sillä oli sanottavana, jos se kerkeäisi niitä hahmotella.

Todennäköisesti kuolema ei tapahdu niin. Nyt minä kuitenkin mietiskelen, että onko tässä elämässä todella aikaa olla tekemättä? Aikaa epäröidä? Tai voiko tässä elämässä antaa pelon ja epävarmuuden sanella? Minusta tuntuu, että ei.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Guns N' Roses

Siellä oli liikaa porukkaa, totta tosiaan. Piti jonottaa ensin sisään, sitten ulos, sitten taas sisään ja lopulta ulos. Eikä itse räiskyvä meininki maailman laidalla säväyttänyt karvoja kehosta kylmille väreille, vaan jätti oikeastaan mielenkiintoisen kiinnostuksen ja osittaisen, hivenen irrallisen tuntemuksen. Taivas oli kuitenkin kaunis, juuri sellainen ihana ikkuna pois maailman kärsimyksistä. Sellainen sininen ja ihmisten kädet taivaalle osoitettuina, leikkivien lavan valojen edessä, kuivan ruohikon päälllä seisovan ruumiin yllä näyttivät ottavan vastaan niin pettymystä kuin omituista, laimeaa, mutta osittain toimivaa innostusta. Brasiliassa kaikki olisivat huutaneet laulun sanoja ja uineet suuressa hien, elämänilon ääripään ja musiikillisen sekoamisen meressä. Meidän edessä, jähmeän jäykässä koto Suomessa, oli omituinen rivi jähmettyneitä patsaita, joiden rintakehäkään ei noussut ja laskenut musiikin rytmiin. Lopulta selkä paskana, jalat tuhoutuneina ja vatsa väännöillä aidan vierellä mehusteltiin viimeisiä hippusia ilmaan haihtuvasta kehnohkosta kauneudesta.

Se oli kuitenkin ihan hyvä, kelpo suoritus. Tunsi olevansa osa tyhmää ja sokeaa laumaa, jonka korvakäytävät kuljettivat nautinnontapaisia tuntemuksia mieleen ja tunsi myös olevansa osa palasta, jota muistelisi ajan päästä. Oli aivan siedettävää. Olihan siellä naurua, typeriä vitsejä, pitkästymistä, vatsakipua, lämmintä olutta joka virtasi kurkusta vatsanpohjalle. Olihan myös kahvilikööriä ja kauas kuljettavia kuljetuksia ja ihmisiä, jotka olivat ihan kummallisia. Osa niin kännissä, että kaatuili ja osa niin selvinpäin, ettei voinut irrottaa tai päästää itseään ulos jäätyneestä kuorestaan. Ja sitten oli niitä, jotka vilauttivat, kolauttivat, kadottivat ja kaikkea muuta turmiollista. Oli myös ihan omituisia ja kaverin näköisiä ja Henri tulevaisuudessa. Eli ihan kelpoa. Välillä jopa nautinnollista, koska ei ainakaan ollut itikoita taikka päänsärkyä. Ei tainnut olla edes paniikkikohtausta tai psykoosia. Kaikki hyvin ja musiikki soi ja bändi veti törkeän pitkän keikan ja lopulta yksi meistä, lipun maksanut, jo tuskaisena parkaisi aidan vierestä kaksinkerroin taittuneena "lopettaisivat jo!" Ihan rahan arvoista ja etenkin ilmaisen lipun arvoista.

Muttei mikään vetänyt vertoja sille, mitä tapahtui sen kaiken jälkeen. Me kävelimme jalat pelkkänä kipuna läpi viileän, mutta lämpimän ja ihan uskomattoman kauniin kaupungin. Eksyttiin vähän ja puhelimien virrat olivat joko kuollut tai vetelemässä ihan viimeisiään. Saavuttiin kuitenkin kohteeseen ja suuret laiskat koirat haukkuivat. Ajateltiin heti, että paljon puhutut jatkot olivat unohdettu juttu ja kaikki olivat jääneet keskustaan sekoilemaan vaivaisen loputtomuuden kanssa. Mutta sitten, kuin unesta, kuin kaukaisesta unesta, syvästä meditaatioupotuksesta, kohosi lämmin liikehdintä ja mekin uskalsimme tarkentaa katseitamme. Siellä istui lämpimässä vedessä, paljussaan, maailman aidoin ihminen. Suuri hymy ja koirat lopettivat haukkumisen. Me kuljettiin sinne katsomaan tarkemmin ja me näimme jotakin mittaamattoman kaunista. Paljun höyry leijaili kirkkalle yötaivaalle, hahmo oli suurena ja lämpimänä, houkuttelevana kauneutena puoliksi upoksissa. Radiosta pauhasi jotakin todella pehmeää soulia ja kaikki oli sinistä, tumman sinistä, kirkkaan sinistä, eri sävyjä siis. Oli muutamia kynttilöitä. "Mä laittelin paikkoja niitä varte. Ja mullon täällä tosi kuuma! Akka meni jo nukkumaan, mutta kai se on kuullu ku mä oon täällä välillä laulanu kovaanki ääneen hehe." hymyiltiin. Aika oli vähän pysähtynyt ja maailma oli tullut nyt sitten siihen. Mikään konsertti, taidegalleria, teatteriteos, bändin keikka tai performanssi ei voisi voittaa sitä mitä siinä nyt oli. Mikään, mistä annetaan rahaa ei voisi voittaa sitä. Ehkä mikään ei voisi voittaa sitä. Me olimme vieraita, ulkopuolisia, mutta me satiin katsella. Me saatiin ilmaiseksi ja pyytämättä katsella sitä kaikkea ja me kipristeltiin ilosta ja onnesta ja surusta. Kyllä jokainen joka on vierailijana maailman kaikkein kauneimmassa kauneudessa, muttei voi olla osa sitä sillä hetkellä, jos koskaan, on osittain surullinen. Kaikki ilo ja onni vaativat oman surunsa ja kaikista parhain keikka vaatii pitkät jononsa.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ratkaisu

Mulla on toisessa jalassa persikan värinen villasukka ja mä hävitin joskus tunteja sitten sen toisen sukan, joka oli yötaivaan sininen. Kuuntelen kuinka mun vasempaan korvaan osuu ääniaaltojen harjoilla pesukoneen tasaista ja mekaanista ääntä, jossa märät vaatteet pyörivät kierroksia ja vesi valuu välillä niiden päälle. Hiukset harjasin ennen suihkua ja kerran sen jälkeen ja nyt ne ovat puhtaat. Löysin veljen vanhat collarit sekalaisten ja unohtuneiden vaatteiden tyyssijasta ja ne on just semmoset että kylmällä kelillä ne hiertäisi sisäreidet kutiaville ihottumille. Mulla on ihanan yllättäjän liian iso paita, joka on pehmeä ja mukava ja voin hukkua siihen ja niihin collareihin. Villatakki ruskean sävyinen, rohkea valinta kirpparia kaheksalla eurolla. Ja mä vaan istun ja kuuntelen kuinka kone pyörii. Uuden kierroksen vanhan perään ja haukkoo vettä sen kitusiin. Se naksuttaa välillä, menee vähän lujempaa ja sitten hidastaa. Mä olen ihan romuna jotenkin, vähän niinkun aallonmurtajan rikkoma jää. Paitsi ketä mä huijaan, en ollut aikaisemmin sen ehyempi tai yhtenäisempi. Mä olin semmosta jäähilettä jo aiemmin, ennen tätä ikävyyttä. Mutta tästä kaikesta tekee surkeampaa se, että tosissaan koitin pitää piirtää ääriviivat itselle. Koitin olla kunnollinen, etenevä, johdonmukainen. Mä koitin olla sellainen joka valitsi kaikista mahdollisuuksista yhden, vaikka joka yö mun päässä kolisi, että se oli vain vastavirtaa, omaa pohjavirtaa vasten, uimista. Ja kun se kaikki vietiin, se yritys, koska se oli teennäinen yritys, niin mä näin taas punaisen taivaan rannan rajalla ja mä kuulin laulun sanat veden pinnalla ja koivun oksissa. Mä olin niin tosi surullinen ja noloissani, mutta eniten mua hämäsi, että miksi se kaikki tuntui vapaudelta.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pakopaikkoja uskomattoman inhottavista hetkistä on löydettävä. Mielen syövereitä, joissa mielikuvitus vääristelee asiat siedettävään tilaan.On vain.. antauduttava sille. Köyhyys synnyttää kirjallisuutta, kurjuus runollisuutta ja onni vain sanoja, jotka satuttavat lukijoita ja mikä tylsintä, innoittavat yksinkertaisuuksia. Minä katselen sängyssä makavaa maailman loppua ja kirkkaassa kesäpäivässä pimeytenä, valonsyöjänä näkyvää hahmoa ja kuvittelen kuinka imeydyn mustaan aukkoon ja annan maailman mennä. Rukoilen tiskatessa universumilta pientä apua, jotakin merkkiä ja kurkistan syvyyksiini toivoen lisää minua. Palasia siitä, mikä taas on kadoksissa. Tavoitan sekunniksi sanoja minusta ja sitten taas katoan. Katoan katsomaan ihmeellistä maailmaa, jonka värit ja tunnelmat valuivat nenäsieraimen ja nielun kautta huokosiin ja tulivat syvänä unena ja epätoivona kadotukseen. Kestää hetki rakentaa kaikki se uudestaan ja alkaa taas nähdä omaa subjektiivista hulluutta tyhjän ja merkityksettömän maailman järjestäytyneessä sekavuudessa.

Pelkään luonnollisesti tehneeni suuren virheen. Olen jopa alkanut ajatella, että annoin sensuurin kävellä minun ja itseni väliin, sekä minun ja sanojeni väliin. Rakkaiden sanojeni, sormieni ja sanojeni. "Voiko ajatuksiaan sensuroida?" Kysyy mystinen ja sangen uusi hahmo. Olen ehdottoman varma, että voi. Pohjavirtaani en voi kai muuttaa, mutta voin piilottaa siellä vellovat sanat ja ajatukset itseltäni ja vain kipristellä jälkiseuraamuksissa, niitä kun on. Puhun silloin tällöin hautaamisesta, itseltään, maailmalta, universumilta piiloon hautaamisesta. Totesin joskus viime kevään ja kesän rytinöissä sen olevan sula mahdottomuus ja olisi vain itsepetosta uskotella itselleen, että voisi piilotella asioita sieluunsa. Ne jäytävät siellä sisuskalut pelkästään orgaanisiksi jättäen jälkeensä biologisen koneiston ilman sielua. Minun sieluni kohtalo on vaakalaudalla näinä päivinä, kun olen ilman toveria täydellisen lähestymiskyvyttömyyteni ansiosta. Ilman toveria, koska annoin sensuurin tarttua ensin jalkoihini muuttaen ne laavaksi ja kivuksi, sitten suuhuni muovaten sanoistani liian harkittuja ja omia orjijaan ja lopulta sormiini sotkien rakkaat sanajärjestykseni ja aatokseni myös yksityisimmissä tiloissani.

Kun alkaa sensuroida itseään, sitä alkaa arvostaa itseään entistä vähemmän ja pikkuhiljaa alkaa vain tuijottamaan sanomatta sanoja. Sitä alkaa mahduttaan itseään lokeroihin tai kaappeihin tai mikä pahinta, pieniin tiloihin, pieneen muottiin, kuppiin, sukkaan, koppiin, purkkiin, laatikkoon.. Ja sitten pitää leikata ylitsepursuavat reunat pois ja minun täytyy myöntää, ihmisen parhaimmat osat ovat reunat. Reunatilat ja -kokemukset. Ääriviivat maailmassa, jossa metafyysisesti ei ole reunoja tai ääriviivoja. Ihmiset piilottelevat omia reunojaan mahduttaen itseään jos jonkinmoiseen alitajuiseen tai superegoiseen muottiin. Joidenkin reunat rehottavat vallan ihanasti pitkin ja poikin ja ne jotka heittivät vuosia sitten roskiin omia roippeitaan, katkerana sylkevät reunatilatapausten päälle. Eivät ehkä ihan suullaan, mutta silmillään, sanoillaan, kosketuksenpuutteellaan, kylmyydellään, välinpitämättömyydellä. Joten ne jotka antavat reunojen olla osa kokonaisuuttaan.. ah.. Ja nyt minä pelkään, että olen piilottanut omat ylitsejääneet palaseni asuntoni lattianrakoihin tai katon rajaan edelleen väriseviin sanoihin.. Pelkään etten löydä niitä enää.. Pelkään, että heitin roskiin niitä samalla kun heitin roskiin kymmeniä kertoja kuolleen basilikan ja puoliksi kissan syöneen ruohosipulin.. Tai että kadotin osan silloin, kun sanoin päälleni, että keskitytäämpäs nytten ihan yksinkertaisiin asioihin.. Kokeillaan urheilua ja päivärytmiä. Uskon menettäneeni osan reunoistani silloin, kun aloin ajatella muiden sanoilla tulevaisuudestani ja aloin rakennella tavoitteita, sellaisia, jotka eivät tekisi minua minun sanoilla onnelliseksi. Ehkä siellä meni hukkaan muutama reunakaistale.

Noh.. Onneksi juhannus on kerran vuodessa.


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tylsistynyt lippukassa syyskuussa

Tietyssä pisteessä minulle tulee ongelma. Sellainen kovin todellinen. Ja sitä ongelmaa on hankala käsitellä yksinään, koska on liian monia naruja joista ottaa kiinni ja minä takerrun jokaiseen niistä vuorollani, koskaan seuraamatta todella, mitä sieltä paljastuu. Harvoin mitään kokonaista, paljastukset ovat nuivia ja synnyttävät vain uusia naruja käsieni ulottuville. Narujen viidakko, tiedon viidakko, oivallusten viidakko, kuinka ikinä haluatkaan sanoa.

Joten sitten kun päätän alkaa kirjoittamaan jotain ajatustani ulos minusta, minä sotkeudun hetimmiten. Ja tuijotan tyhjää sivua maanisesti huomaten kaiken ympärilläni puhkeavan yhtäkkiseen loistoon. Sivu ja ajatukseni karkaavat ja minä näen kuinka ihmiset keinahtelevat eri rytmeissä ja eri näköisinä. Raskaina, kevyinä tai venyvinä. Joku saattoi ylittää koko salin, mutta oli jättänyt lähtökohtaansa osan itsestään ja minä pystyin astimaan sen ikuisen venymisen ajan omituisessa muodossa. Toinen ei koskaan ollutkaan lähtökohdassa, vaan oli jo valmiiksi lopussa ja näin vain katoavan selän. Ja kuinka vähän nämä ihmiset käyttävät mahdollisuuksiaan hyväkseen. Loputtomia mahdollisuuksia, vaikka puhua toiselle ihmiseksi luokiteltavalle jotakin. Mutta kukaan ei huomaa toistaan muuta kuin kuorena ja nimenomaan toisena. Ei edes tiedosta, että se toinen voi olla joko siinä todella tai sitten jossain muualla. Eihän sillä ole väliä, minä tiedostan.

Vasta kun paniikki tulee, he nälkäisinä etsivät toisistaan sitä kaikkea mitä heillä on sisällään. "Hei, oletko sinäkin yhtä paniikissa kuin minä? Ja onko sinullakin kotona koira ja kissa ja lapsia, joita kaipaat? Voi sielun sisko onneksi oletkaan siinä!" Mutta muuten mennään ohitse vain, eikä missään edes tunneta tarvetta yhdistäytyä muiden olentojen kanssa. Ja tässä nykypäivässä me haluamme eristäytyä entisestään, onhan meidän mitätön elämä ja omat ajatuksemme omia ja niin kerrassaan ikiomia, että kaikki mitä teemme on suhteutettuna muiden tekosiin puhdasta kultaa. Että meidän ajatuksemme ja aatteemme ovat niitä mitkä ovat oikein ja muiden oikeassa oleminen on mitätöntä. Ei ole liioiteltua tämä oman navan ympärillä pyöriminen, siihenhän meitä kannustetaan. Ja kun katselemme jatkuvasti itseämme, mietimme itseämme kaikin tavoin, me emme huomaa muita ympärillämme. Joku voisi yllättyä, jos sanoisin, että olemme kaikki omissa helveteissämme ja taivaissamme. Ja jokainen ihminen kenet kohtaat on yhtä ihminen kuin sinä. Mutta tietysti voimme jäädä kuplaan, oman subjektiivisen todellisuutemme absoluuttiseksi orjaksi. Palvelemme sitä, emmekä koskaan uskalla kyseenalaistaa sitä. Emme uskalla rikkoa jotakin niin turvallista ja meitä kannattelevaa. Individualismin huipentumaa, osta oma tyyli ja luo ikioma maailma, jossa sinä olet sen napa.

Minä olen ihan samanlainen narsisti ja kuplassa kasvava turhuuden hedelmä ja vain siksi, että todellisuuden hajoittaminen pienempiin paloihin on vain pelottavaa. On pelottavaa ajatella, etten ole mitään sen parempaa kuin joku toinen ihminen. Ettei kukaan ole minua parempi, enkä minä ketään parempi. Voi, sanoinko liikaa ja liian suurilla sanoilla? Ajattelet ruudun takaa kuinka mahdottoman typeriä sanoja suollan itsestäni ja ilman johtajaa. Sanoillani ei ole johtajaa. Järjelläni ei ole johtajaa ja katsokaa hyvät lukijat, minä teen tällä hetkellä parhaani etten kirjoittaisi taas minusta! Koska minä olen vain reunalla, jatkuvasti. Joskus jotkut päivät ovat ihan mahdottomia, ihan hulluja suorastaan ja minä tunnen virtaavani vauhdilla keskellä mystistä maailmaa. Olen nähnyt kaiken oikeissa väreissä ja ajatellut kauneutta ja pohjattomia tuntemuksia. Sitten mietin, mitä oikeasti tein ja saatoin vain käydä kävelyllä. Joten nyt yritän kirjoittaa teille siitä, mitä minä näen. Voi kyllä, siitä minä haluan kirjoittaa!

Minä näen ihmisiä, jotka ovat ruttuisia, ryppyisiä, syötyjä, nähneitä, kuulleita ja todistaneita. Näen olentoja jotka ovat sileitä, kauniita, kirkkaita, suuria, vinoja, pelokkaita, vikkeliä ja ahneita. Ne liikkuvat toistensa keskuudessa sokeina. Ne eivät tiedä ketä ovat tai miksi ovat, eivätkä siitä liiemmin kyselekään. Vielä vähemmän ne tietävät ketä muut ovat, mutteivat ne sitäkään niin hirveästi mietiskele. Kuitenkin ne ihmiset ovat varmoja siitä mitä ovat ja miksi ovat ja ketä muut ovat. Kohottavat hetkessä sormensa osoittamaan ja huutavat tuomionsa kuin jotakin kiinnostaisi se kuulla. Kirjoittavat kirjoituksia niistä muista mitä itse ei ole ja kadehtivat aina kaikkia muita kuin itseään. "Hetkinen, ei itseään voi kadehtia". Minä näen kuinka nämä ihmiset toimivat, kuinka niitä ajetaan kokoajan takaa. Takaa-ajaja on aika, maailma, ne itse tai tietysti toinen ihminen. Minä näen heidän inhonsa itseään kohtaan purkautuvan raivona muita kohtaan. Syytöksinä, sylkenä, väkivaltana ja nimittelyinä. Ja kun tarpeeksi pitkään kaikista pettyneimmät huutavat, myös ne, jotka luulivat olevansa hyviä, ahdistuvat ja reagoivat sen mukaan. He unohtavat tyystin mikä olento se huutelija on, he irroittavat vihan itsestään ja nostavat itsensä paremmaksi. Ja niin luiskahdamme individualismin silmukkaan ja kaksinaismoralismin ihanaan narratiiviin. Me luiskahdamme sokeudenkehtoon. Me olemme parempia kuin nuo ja niin molemmat osapuolet osallistuvat kaikissa riidoissa kaivamaan kuilua vielä syvemmälle.

Jos vähän zoomaisi kauemmaksi ja tarkastelisi ulkopuolelta näitä tilanteita, joissa kuilu, ihan sama mistä syntynyt, erottaa kaksi samoista aineista koostuvaa otusta toisistaan, sitä hämmästelisi hetken. Kylläpä siihen syntyikin ikävä kuilu. Sitä zoomaisi lähemmäs, kiehtoisi ihan älyttömästi nähdä mitä ne ovatkaan keksineet ylittääkseen tuon naurettavan syvän kuilun. Sitten hetken haukkoisi mikroskooppinsa ääressä. Ei uskoisi ollenkaan mitä näkisi, koska siellä ne kaivaisivat sitä entistä syvemmäksi. Tiedemies kohottaisi silmälasejaan ja nojaisi taakse päin työtuolillaan. Nostaisi raskaalta tuntuvan kätensä kynän varteen ja antaisi sanojen virrata ruutupaperille. "He eivät koskaan uskoisi niiden toimivan noin" hän kenties huokailisi. Ja siellä tarkastelun kohteena olleet olennot, samaa lihaa ja verta, mutta täysin eri ajatuksilla ohjelmoidut ja eri historian omaavat ihmisiksi kuvaillut otukset jatkaisivat loputonta työtään. Kädet ja jalat väsyneinä, mieli väsyneenä ja tiedottomana. Huutelija ei tiedä kenelle huutelee, eikä huutelun kohde tiedä kuka huutelee. Tärkeää on vaan inhota sitä toista ja jatkaa kaivamista. Lopulta kaivetaan ytimeen asti ulottuva kuilu ja maan päälle valuu kuumaa ydintä, laavaa. Ja kaikki kuolevat, ketään ei säästetä näissä itsepetoksissa.


tiistai 6. kesäkuuta 2017

Ihana aamu

Ihana aamu, lettuja ja jäätelöä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, lehdet helisivät tuulessa, taivas oli sininen. Tyyntä, muttei ennen myrskyä. Saat kuvan, tiedät mistä puhun. En ole varma miksi maailma tuntui kuitenkin epäilyttävältä. Miksi se niin usein tuntuu epäilyttävältä, ihan kuin se haluaisi olla epäilyttävä. Asiat ovat ristiriidassa, ihmiset sekaisin moraaliensa kanssa kun pyydetään ja kannustetaan vapautumaan haluille. Ihmiset sekaisin tuomitsemassa, projisoimassa, sanomassa, suu vaahdossa. Puun lehdet keltaisia kesäkuussa. Autolla voi ajaa kolarin, vaikka se on järjetöntä, siis haluta ajaa kolari. Köyhiä on samaanaikaan kun joku hukkuu liikaan ja sen sanotaan olevan ookoo. Tee työtä ja ansaitse rahasi, koska pitäisi olla mustavalkoista. Samaan aikaan kun mietimme mitä päälle laitetaan kaikista miljoonista vaatekappaleista, jossain joku miettii mistä repii ruokaa edes sen verran, että jaksaa vähän pidemälle. Epäilyttävää.

Ihana aamu ja minä toisella puolella. Siellä, missä ei oikeastaan saisi olla ja siksi se vähän pelottaa ja ahdistaa. Kauneuteen ja tähän kaikkeen kauneuteen kuuluu pakosti ja kuin auttamattomasti ahdistus ja pelko. Epäilyttävyyksien takia kai. Ehkei kääntöpuoli ole todellisuutta, tiedän ettei se ole. Haluaisin, että se olisi, eikä tämä karvas ja katkera, epäilyttävä maailma. Ihana aamu, kylmettynyt kahvikuppi pohjaliruineen, Bukowshki ja rauha. Minä toisella puolella tahtomassa jäämistä.

Ihana aamu ja minä palamassa sohvalla. Mitään ei tapahdu, mitään suurta ja merkittävää. Mutta minä olen tulessa, liekeissä, kipristelen kaikenlaisia suuria tuntemuksia, mitkä kutkuttelevat käsiäni paniikin omaisesti. Kaikki on niin kaunista ja kiehtovaa, minä olen sanonut jo miljoona kertaa. Samaan aikaan, kun maailma on epäilyttävä, on se myös pirun kaunis. Autossa illalla sanon ihmiselle, jonka olen vain kerran nähnyt katselevan maailmaa, siis todella katselevan, etten aio luopua silmistäni. Hän nauraa, kuten tavallista, tuhahtaa. Piikitän "aion pitää sisäisen, henkisen, maailmani. Jos sä kerta sanot sen olevan.. Toisen maailman.. Kuten Platon sanoi. Niin mä aion pitää kiinni siitä ja siitä millasta se on." Tuhahdus ja vieno hymy. Ehkä hän ei enää jaksa aloittaa, ehkä olen oikeassa. Ihana aamu ja minä maailmassani.

Ihana aamu ja lauantain omituisten ajatusten kadotus. Olisin saattanut pitääkin siitä savusta, ellei joku olisi juossut minua päin ja pudottanut minua liian korkealta. Ei vain jaloiltani satuttaen fyysisesti, vaan tiputtaen kaikkialta missä olin ollut. Siinä könytessäni maasta, kaikki näytti selkeältä. Tutut kasvot, jotka eivät oikeasti merkinneet mitään. Liian vanhat ja tylsät silmät tuijottamassa, nainen, joka oli alkuillasta ollut liian kaunis ja hyvä kroppainen, rymyämässä kuin kuka tahansa. Minä olin järkyttynyt! Kaikki mitä oli ollut, oli kuin vääntynyt kieroon ja virheelliseksi. Nainen, joka kantoi itseään ensin ylväästi ja mystisen kauniisti, nojasi nyt kenen tahansa käteen ja antoi katseensa harhailla hallitsemattomasti seiniltä ihmisiin, omiin jalkoihinsa ja pian hän kaatui. Mies joka oli aivan liian vanha, näytti samaan aikaan lapselta. Tuoppi kädessä, tylsityneenä, valmiina kuolemalle, muttei elämälle. Mekaanisesti tuoppi huulille, mitä helvettiä hän mahtoi ajatella, kun muut kaatuilivat ja seurailivat himojaan. Tuoppi huulille ja kulaus jonnekin sisälmyksiin kyllästymistä. Miksi kukaan on täällä? Ihana aamu ja alan toipua.

Ihanat aamutkin katoavat. Niin kävi tällekin tarinan aamulle. Pian se oli haihtunut ajatuksineen, kipristyksineen, kahvi oli lavuaarissa ja kuppi koneessa. Pian istuin autossa matkalla kohti toisia aamuja ja uusia ajatuksia. Enkä minä pelkää, koska vaikka aamu katoaisi, niin se palaisi. Minä olisin siellä uudestaan, vaikka kuinka nyt huolehtisin. Linnut laulaisivat, kahvi olisi hyvää, muttei tarpeeksi hyvää, enkä olisi päässyt eroon tavastani jättää lasin pohjalle juomista ja isäni todellisuuden toiselta puolelta ei enää edes jaksaisi välittää.