sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Olen itsekäs, niin kuin jokainen elossa pysymään haluava olento. Yhtä itsekäs kuin eläin. Jokainen sanani ja pyrkimykseni ulos tuosta itsekkyydestä on kietonut minut vain lähemmäs sitä. Jokainen yritykseni purkaa osiin ne syyt, miksi olen itsekäs, on koonnut suuremmaksi peitteeksi silmieni päälle sen sokeuden, joka minulla on itseäni kohtaan. Ne hengitykset ilmassa musiikin tahtiin eivät olleet aitoja. Niin kuin eivät ne sumuiset, savuiset, maagiset hetket ties missä ja milloin. Yhtä illuusiomaisia. Minä tuhoan kaiken, mihin kosken, enkä voi antaa pisaraakaan vapautta niille, joita rakastan. Sielussani on ostamisen ja myymisen, suojelemisen ja kamppailun eläimellinen kohina, josta irti pääseminen on mahdotonta. Minä tuijotan tyhjyyteen miettien samoja asioita, kuin kissa, koira tai pupu. Kuulostelen kehoni kohtia ja toimin kuin eläin. Minussa ei ole sivistystä, filosofiaa, ei edes rakkautta tietoa kohtaan. Minulla on rakkautta vain omaa hyvää oloani kohtaan ja sen toteaminen tekee minusta entistä turhemman. En voi tehdä sille mitään. Olen kuin pupu tuomittuna itsereflektioon. Minä näen kaiken tämän sotkun, todistan oman surkean mitättömyyden, mutten osaa tehdä sille mitään. Hetkellinen herääminen jatkuvasta ja toistuvasta farssista, jota elämäni tuntuu olevan, ei paranna loputtomiin. Silmät painuvat uudelleen, sokeuteni kasvaa hitaasti taas suureksi ja huomaan juoksevani nautinnon perässä uudelleen. Turhamaisuuden karuselli, jossa kierrosten toistuvuus laittaa pahoinvoimaan, muttei kukaan pysäytä sitä. Joudun olemaan jokaisen tuskallisen kierroksen, oksentamaan, kuvottumaan ja hetkeksi unohtamaan. Jokainen pyörähdys tyhjyydelle, jokainen kierros ei millekään. 

Näinä päivinä tämän syksyn tahdissa se on käynyt aina vaan selkeämmäksi. Miten tiesin sen jo aiemmin, mutta uskoin tunteisiini kuin eläin. Miten jokainen sana niistä ammennettuina on turhaa naurettavuutta, miten jokainen tekstini pelkkää leikittelyä tyhjyyden kanssa. Pyrkimykset joiden päämäärät hukkuvat kyyneliin ja hetkellisiin tarrautumisiin, jumalallisiin kokemuksiin tiedosta, virhearviointeihin ja tulkintoihin, kemiallisiin reaktioihin. Miten voin elää tämän kanssa? Miten voin tappaa itsestäni tuon kaiken loan ja jäädä henkiin niin, että minusta on hyötyä ja minun elämälläni on oikeasti jotain merkitystä? Miten astua ulos tästä, jossa olen jumissa?

Pettymys itseeni käy kerta toisensa jälkeen todellisemmaksi ja hankalammaksi voittaa valheilla. Hahmotan kaksi labyrintin ulospääsyn aukkoa, mutten ole ollenkaan varma, kumman niistä tavoitan. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kaksinainen käännehdintä pilasi minun sanani. Olen alati hämmentynyt, enkä osaa enää kertoa niistä hetkistä, joina hämmennys oli valtaisa ja pilasi minut.

Mietin kuolemaa usein ja joka kerta jotenkin eri kantilta. Kuin se olisi joku läheinen henkilö, joka pitää itseään piilossa, mutta pysyttelee lähistöllä vähän väliä. Mietin usein sitä, että pääni lävistäisi rautatanko ja miten tuskalias näky se olisikaan. Se on kuin vainoava enne, vaikka koitan olla ajattelematta niin.

Kodissani puhutaan nykyään paljon elämästä ja asiat ovat niin kesken näiden puheiden ja olemusten perusteella, että joskus on vain hankalaa. Olen löytänyt armon tätä kohtaan ja tunnen keskuudessamme palavan suuren liekin, joka toimii moottorina kaikelle tälle.. Kuin antiikinajan filosofiaa mieleni kiemuroissa.

Näin hirven kuolevan ja olen kirjoittanut siitä jo paljon. Kaikki on liian henkilökohtaista, joten tiivistän tähän vain sen, että loikkasin pois ja loikkasin takaisin. Hyppäsin yli kuoleman ja kohtasin ihan uuden elämän. Ei mitään suurta siis..

Hirven takia aloin pohtia omaa moraaliani ja historiaani, mutta lopetin sen, koska sitten pohdin taas kuolemaa.

Lapsi ihastutti minua ajattelullaan perinpohjin.

Ystäväni tuli kyläilemään ja en voinut ajatella muuta kuin keveyttä, armoa ja vapautta, mikä tähdentyi päämäärättömällä oleilulla, rohkeudella ja uuteen viemisellä. Nauramisella kahvilassa tuntien välissä, ilolla ikäkuilujen ylittämisen hetkellä ja kaikella sen sellaisella. Mieletön hyvä olo autossa sateen ympäröimänä ja ikkunoiden hiljalleen huurustuessa, siellä me puhuimme siitä, miten mahtavia ihmiset ovat ja miten elämä kurjuutensakin keskellä kukoistaa.

Päädyin lukemaan ohi aiheiden ja kulkemaan kirjakauppaan, jossa miehellä oli silmät menneisyydestäni ja sanat tulevaisuudesta. Se oli kaunista.

Saunassa hiljaisuus tuntui parhaimmalta ikinä. Lämpö kehon ympärillä ja sisällä. Minä mietin, että olen oppinut seisomaan ja rakastin hirveä.

Unet jotka ovat olleet ahdistavia, painavat päämäärät ja laiskuus pilaamassa jokaista hetkeä. Koitan hengittää ja luvata, että minä tulen vielä olemaan sitä mitä haluan.

Toisen ihmisen puhe oikealla ajalla ja sanojen jykevä paino. Nautin siitä aamukahvin ohessa sängyssä lakanoihin kietoutuneena.

Työmaalla satunnainen liian syvä keskustelu, joka laittoi minut maistamaan elämän taas kerran. Kirjallisuus ja kiihkeät silmät lempeydellä. Rakastan venäläisiä!

Etäystävän aitous ja varmennus, kaipaus jotakin kohtaan ja sen sellaisuus. Osaan hengittää, vaikka unessa riitelin kuin lapsi. En osaa antaa vapautta ilman sisäistä kamppailua. Se harmittaa minut pilalle.

Epäselvyydelle annettu armo ja yritys selviytyä. Mitä jos olen ali-ihminen, voinko hyväksyä sen? Jos olen turha ja tyhmä, elänkö sen kanssa? Kuolema taas mielessä pirullisena huijarina.. Jos hyppäisi katolta, niin ei ainakaan tarvitsisi kohdata omaa surkeutta. Jään istumaan matolle ja otan kupin teetä. Mieleni on soulia ja sipulidippiä ja jäätelökakkua, kirjojenidentiteettiä ja loputonta laiskuutta. Annanko itselleni anteeksi tämän kaiken?

Tässä hetkessä ahdistus siitä, kun sanat eivät tyydytä. Pelkään liikaa. Olen aloittamassa uutta pakojuoksua. Kukaan ei arvosta, sen sellaista huijaruutta. Muiden sanat tyhjyyttä. En ansaitse elää.

JA

Tässä hetkessä mahtava ilo kaikesta menneestä. Olen hyväksynyt ajan, se olkoon sellainen kuin on. Pitää olla virrassa, minulla on tämä tunne ja se saa pitää minut elossa. Kaikki tämä on kaunista vain minulle, miksi minua haittaa, jos se on toiselle humpuukia? Jos toinen ei näe? Mitä väliä.. No mietin, onko se turhuutta ja sitten ollaan riskeillä. Mutta mahtavuus kaikesta huolimatta, koska olen rauhallinen. Jaksan kuunnella. Ja vaikka tämä järjestelmä ei hoida ennen kuin olet kuoleman lähellä ja pelkkä orgaaninen HYÖDYTÖN loinen, niin annan sille anteeksi. Olenhan itse vastuussa kaikesta, vaikka taivun ajattelmaan, mikä minusta sitten tasantarkkaan on vastuussa ja jos tietoni on vailinnaista? No jaa. Hyvää loppusyksyä!

Ps. Ihan kuin olisin äsken haistanut peukalolla pöydälle kuivunutta kurkkua. Ihan ihme juttu!

pps. Voisimpa jäädä ikuisesti kaikista luovimpaan hetkeen: aamuun.

torstai 2. marraskuuta 2017

Teatterin keskellä yksi kala hukkui.
Se oli bussipysäkin ihmisten välissä kokenut kuolemansa,
soulin soidessa,
se itki sängyssä lopulta. 
Tässä kaupungissa sai kaduilla itkeä silmät päästänsä,
eikä yksikään kysyisi mitä on tapahtunut.
Saa kertoa lääkärille miten ajattelee kuolemaa
ja se kertoo, että kyseessä on elämäntaito kysymys.
Ei ihme, että jotkut kalat kuolevat.

Ja miksi teatteri tappoi tämän kyseisen kalan?
Koska teatteri on kiva lavalla,
mutta kaverin toimesta se sattuu.
Kalat kuolevat kun teatteri tulee alas lavalta,
kun se jonka silmiin katsoo toivoen,
katsoo takaisin roolihahmona.
Ja leikkii aitoutta.
Ei ihme, ettei kaikki kalat selviä.

Ei tälläiseen mereen luotu järvikaloja,
ei ole sellaista kalan koneistoa.
Se on rumaa touhua,
kun toiset saavat puhua 
menestyksestä ja rakkaudesta,
mutta järvikala meren pyörteissä
jää jalkoihin sen kasvottomuudessa.
Tänään kuoli yksi kala,
mutta syntyi toinen.
Haluan uskoa niin. 

tiistai 17. lokakuuta 2017

Olen kirjoittanut muistioon, koska pyhät hetket ovat tulleet yllättäen ja sattumalta, ei suunnitellusti aikaa itselle varatessa. Muistiosta niitä ei kuitenkaan jotenkin saa ulos, ne ovat niin intiimejä, niin henkilökohtaisia, että niitä hieman jopa pelkää. Sitä painoa rinnalla, joka hellittää kadun laidassa kylmyyden syövyttäessä tunnon käsistä.. Sitä tunnetta, kun kamelipehmolelu on minä ja minä halaan itseni sen keinotekoisuuden sisään toivoen pelastusta ja uutta alkua näille pettymyksille joita haalin. Kuin lapsi sängyllä peitteiden sisässä pelosta kylmänä tai kuin lapsi kadun laidassa eksyneenä, mutta oivaltaneena jotakin jostakin, ehkä katuun harvakseltaan iskeytyvistä kyynelmäisistä sadepisaroista.

Muistio, minä, kirjoitus ja sormet. Minä en ole osannut yhdistää näitä asioita viime aikoina ja tekstini ovat suunnattuja liian monille, muttei tarpeeksi itselleni. Istun usein tyhjän paperin edessä ja tunnen kuinka sormeni kaipaisivat alleen sanojen painon ja mieleni olisi valmis menettämään järkensä ja muodostamaan uuden sanojen tulviessa sieltä tekstinä. Muttei niin ole käyny kovasta halusta huolimatta ja se on surettanut. Kaikki on patoutunut ja pirskahdellut ulos muistioon ja niin intiiminä ja pelottavana, että niiden tuonti kaikkien uteliaiden silmien alle olisi riskialtista. Se on ollut kuin viimeiset keinoni ja tekoni, jokin sielussa virtaava pyrkimys, jonka pääpisteenä on manifestoituminen sanoiksi ja käsitteiksi, mutta joka ei löydä maailmasta ainuttakaan paikkaa, jossa muodostaa itseen niin vankka yhteys, että se olisi lähimainkaan mahdollista. Muutama teksti suurista kuukausista, ajoista joilloin lehdet kuolivat ja alkoivat tippua, sateinen keli oli siedettävän ihana ja rakkaus katosi, heräsi, katosi ja heräsi. Tanssahteli naurettavia tanssejaan ja niistä jos mistä tulisi kirjoittaa. Mutten ole voinut, ei paikkaa toverit. Ei paikkaa, eikä aikaa mennä minuun.

Sitä sattuu tasaiseen tahtiin, vaikka kuinka hengittäisi maailmaa keuhkojen lisäksi kuvitteellisilla henkisillä elimillä. Olen koittanut katsella, mutta niinkuin kadun laidassa, niin kävi ilmeisen selväksi, että silmäni ovat tuhoutuneet, koska annoin ne toisille. Ja siitä alkoi riistoretki. Takaisinriistämisen aika. Minä panikoin ja puhuin ja kaikki oli pari päivää kaaosta ja pelkoa. Kerroin, että olisi aika saada itseni takaisin ja ettei toinen tahallaan ollut ottanut minua pois minulta, mutta että nyt oli korkea aika taas vapautua. Se oli rumaa puuhaa pari päivää. Olin kadun varressa ahdistus rinnassa ja sängyssä ennen nukahtamista kipuna ja kuvotuksena. Ihan kammottaa muistella niitä hetkiä. Ne eivät ole vielä täysin menneet henkisen aineenvaihdunnan läpi ja tulleet ulos kusena. Ovat kiinni elimissäni edelleen, mutta aika korjaa näitä tilanteita liikehtivässä mielessä.

Mutta haluan nyt kirjoittaa jotain ihanaa, pakko ulostaa se edes. Minulla on ympärillä todella ihania ihmisiä, sen olen saanut todeta. Ajattelevaisia, kauniita, uusia ja vanhoja. Olen heistä niin onnellinen. Niin onnellinen, kun he pyrkivät eteenpäin ja kasvavat, kutistuvat, rikkoutuvat ja sitten korjaantuvat. Kun he ovat yhtäkkiä kosketuksissa ja saan katsella, kuinka he puhkeavat kukkaan ja kuinka he lakastuvat vain puhjetakseen uudelleen. He ovat niin kauniita ja aitoja. Rohkeita ja ujoja ja voittavat itsensä kerta toisensa jälkeen. He löytävät ja kadottavat, ovat väärässä ja oikeassa, kiinnostuvat ja kuuntelevat. Miten kerrassaan ihania! Miten onnekas olen saanut olla, vaikka olen seonnut ja välillä en voi sietää ainuttakaan elollista olentoa. Joskus kyllästyn kaikkeen ja haluan hengittää vain, ilman pyyntöjä, toiveita, mitään semmoista. Kyllä jokainen kyllästyy muiden paskaan ja omaan vielä pahemmin. Mutta olen taas jaksanut katsella ihmisiä ja alkanut nauttia uudestaan heidän tarinoidensa vaihtelevuudesta. Kotini on jossain jaetusti kiitos toverit.. kiitos elämä. kiitos kurja maailma.

Ja nyt olen sanani sanonut, rauhani rikkoutunut ja aion alkaa puhua kirjallisuudesta henkilön kanssa, johon kyllästyn, rakastun, kyllästyn, rakastun ja jonka kanssa on vain taisteltava rauhasta. Se taistelu on sota jota olen valinnut käyväni. Sisimpäni ainoita sotia, jotka aion käydä loppuun ansaiten jonkin sortin kunniamerkin. Olen pasifisti, joten suostun vain tämmöiseen.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lopetin kuuntelun,
sekoilun, kaiken sen semmoisen,
lopetin hulluuden, huumeiden ajan,
päihteiden vallan,
laitoin korkin kiinni,
menin uimahalliin,
uin itseni kipeäksi,
joogasin illat pitkiksi,
aamulla kuuntelin folkia,
luin kirjaa joltain toiselta,
ostin uuden etsiskellessäni.

Aloitin elämäsien jippii jee jee,
tein töitä niska limassa,
vain jotta sain kuulla,
"olen ylpeä sinusta."
Kävin koulua mutta pelkäsin,
että ne näkisi miten tyhmä olen
Miten paljon tunteilen
miten taiteilen
ja miten akatemia tappaa minut.
Mutta jatkoin silti,
piti maksaa tulevaisuudestani.
Tottakai.

Minä heräsin joka aamu kasin ja ysin välillä,
pistin kahvit tippumaan,
söin aamupalaa.
Ei hullummin, eikös vaan.
Menin sitten menojani,
tulin lopulta tulojani.
Tuntui hyvältä aika pitkään.
Olin hyvä tyyppi,
en semmoinen kadunpohjalla
tai suusta suuhun elävä.
En tuilla roikkuva,
en likainen,
itseasiassa aika ookoo.
Mukava, mutten mitenkään hullu.
Jaksoin soittaa kaikille.
Voisi sanoa, että olin parantunut.

Sitten yksi aamu vessassa.
Herään aina neljän ja seiskan välillä.
Katselin varpaitani hämärässä.
Pimeä on usein kotini,
mutta nyt se oli jotain muuta.
Otti minusta kiinni,
luikerteli sisälle,
takertui hetkeksi kaikkialle.
Se näytti selkeästi,
ettei minulla ollut käsissäni mitään.
Kaikki työni oli tyhjäksi käynyttä.
Hämärässä olin antanut ajan juosta,
lipua sormien välistä.
Ja kuukaudet työnteossa,
olivat olleet silmänräpäys.

Olin oppinut näkemään vain sen tuskan,
pääsemään sen kanssa tasapeliin,
mutten ollut oppinut olemaan nero.
En intohimoinen.
En muuta kuin luku.
Massaan, tilastoihin, numeroihin tiivistyvä luku.
Ehkä henkilötunnukseni tai puhelinnumeroni.
Joku luku vain.
Ja sitten ei ollutkaan enää pikkujuttu
mennä sänkyyn ja unohtaa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kun muutuin Kismiseksi

Eräänä päivänä, varsin kyllästyneenä ihmisyyteen ja siihen mitä se on alkanut pitää sisällään, minä koin mahdottoman kiusauksen ottaa käsiini oman surkean ja kyseenalaisen vapauteni sosiaalisesta konstruoinnista ja nimitin itseni kismiseksi. Kisminen, puoliksi ihminen ja puoliksi kissa, on ihmisen aivoilla, keholla ja mielellä varustautunut otus, jolla on kissan vapaus ja välinpitämättömyys. Nykypäivän hulluttelun karkeloissa, joissa asioiden täytyy olla UUSIA, MAHTAVIA, ERILAISIA ja kuitenkin niin kovin tavallisia ja helposti oivallettavia, minä ajattelin, että kyllä joukkoon yksi kisminen mahtuu. Eikä tämä ole kapina nykyajan muutoksia kohtaan, ei suinkaan. Tämä on vain oman itseni poistaminen ihmisten joukosta, koska yksinäisyys on jotakin, joka on tähdentynyt minulle osittaisena viime aikoina.

Kismisenä olo on alkanut ihan kivasti, se on ruokkinut minua paljon ajatusten poluille ja helpottanut monien asioiden hyväksyntää. Kismisenä nahkasta ja päästä on tullut luonteva, ihminen voi hoitaa tehtävät, jotka ovat tässä ihmisyhteiskunnassa välttämättömiä ja kissa voi keskittyä valtaamaan tämän ihmismuotoisen ruumiin öisin ja toteuttaa omaa eläimellistä vapauttaan. Vapautta, joka synnyttää uudestaan ja tappaa lopulta. Kisminen kuolee joka hetki ja syntyy joka hetki, on ikuisessa muutoksessa uudistumassa ja palaamassa aikaisempiin muotoihinsa. Se tavoittelee kosmista rauhaa filosofialla ja joogalla, teehetkillä ja metsäreissuilla, mutta aina pilaa rauhansa romanttisella hulluudelllaan. Pilaa järkensäkin sillä. On niin tyhmä, ettei tajua keskittyä enemmän ja paremmin, vaan solmii päässään ihmeellisiä tarinoita olevaisesta maailmasta sotkeutuneena kummallisiin fantasioihin. Tunteet näyttelevät suurta osaa, joten päätin, että kissa voisi alkaa pitää huolen niistä. Ihmisen on helpompi onnistua, jos sillä ei ole tunteita kantaakseen, ei häiriöitä. Pelkkää puhdasta keskittymistä ja onnistumista. 

Kismiseksi alkamisessa oli muitakin syitä. Ihmiset on kivoja, niiden kanssa on mukava löytää yhteyksiä ja jutustella. Mutta toisaalta ihmiset on ihan kammottavia turhamaisuuden ympärillä kieppuvia ötököitä, jotka eivät tiedä, tajua tai ole rohkeita. Pelokkaita surkimuksia janoamassa teennäistä hyväksyntää ja rakkautta näyttämältä samalta kuin kaikki muut, käyttäytymällä samalla tavalla kuin muut ja olemalla erottumattomissa niin hyvin kuin hyvä on. Tietysti joitain pieniä uniikkeja juttuja, ehkä violettia huulipunaa tai kenties verkkatakki kasikytluvulta. Joku pikkujuttu, nuiva osoitus siitä, että on olevinaan todella rohkea. No jaa, tässä minä kärjistelen, enkä oikein tiedä, kumpi, kissa vai ihminen, päätyy aina katkeriin tuntemuksiin. Osaakohan kissa olla kateellinen ja pettynyt?

Jos kuitenkin ihan rehellisiä ollaan, niin eivät ihmiset täällä ole kuin osasyy ihmisyyden ahdinkooni. Katsokaas minä täällä olen todella vihainen ja pettynyt, että kerran oivalsin suuria vapausjuttuja, mutta sitten unohdin ne. Hitto unohdin ne! Minä en kestä siis omaa ihmisyyttäni, en pisaraakaan, joten täytyy vain keksiä jotakin muuta, jotta itserakastaminen ja petos voi onnistua. Jotakin, joka voi vapauttaa minut siitä loukusta, joka on jatkunut nyt ihan liian kauan. Minulla on pieni itsetunto, enkä meinaa uskaltaa olla hullu sillä tavalla mikä olisi oikein mukavaa. Vapaalla ja itsenäisellä. Joten olen vähän väliä ahdistunut, loukussa, masentunut, piilossa. Hetken taas kammottavassa puuskassa, luotijunassa, joka rysäyttää seinään. On parempi jos alan olla vähän kissa. Ja alan napata itselleni sitä hulluutta, mitä tosiaan haluan olla. EI se oikeasti ole mitään hulluutta, se on sitä semmoista pimeässä puuhastelua, ihmetanssahtelua, höpinää, runoja, punaviini läikkiä, välinpitämättömyyttä ja ennen kaikkea INTOHIMOA.


Nyt ihkaensimmäisenä (uskon näin) Kismisenä, ihmisenä, jolla on osa kisaa tiedostetusti sielussa, aion julistaa elämälleni ohjesäännöt:
1. En aio antautua pelkäämään kärsimystä
   1.1 En aio antautua pelkäämään
      1.2 En aio antautua

Siinäpä ne. Piti tulla toinenkin kohta, mutten keksinyt mitään lisättävää. Siinä tuli KAIKKI.

tiistai 19. syyskuuta 2017

ERÄS KOHTAUS ERÄÄSSÄ SIELUSSA

Henkilö A:
 Meidän täytyy päästä täältä mahdollisimman nopeasti irti tai muuten me jäädään koko loppuelämäksi kiinni. Ja sitten, no sitten me eletään koko elämä välitilassa, jossa ei tyydytetä odotuksia, eikä myöskään olla pohjalla. Sehän hyvä! No ei yhtään! Siinä me taiteillaan välitilan trapetsin päällä varpaat verta tihkuen, toivoen ettei pudota pohjalle luuseroitumaan, muttei meillä myöskään ole mahdollisuuksia sinne minne kuuluisi mennä. Me myöhästyttiin kultsi, myöhästyttiin! Joten nyt lähdetään, pakataan kamat, mennään sinne minne veri vetää..

Henkilö B:
Minne sun veri vetää? Sä olet hölmö, mieti nyt Sokrateen oppeja, työtä ja yhteiskuntaa. Sä löytäisit noin ainoastaan merkityksettömyyden ja ajan, jolla ei ole mitään tehtävää. Sun pitää nyt tehdä merkitys, painaa duunia, ansaita kaikki. Älä oo tommonen! Laiskimussurkimus! Mä tiiän mikä on hyvää joten kuuntele mua!

Henkilö A: 
Mistä voit semmoista tietää? Entä jos vain huijaat minua, koitat saada minut uskomaan siihen, että oman inhimillisen onnenkoodini kahtiataittaminen ja roskiin viskaaminen voisi jotenkin tehdä minusta minut. Minun on hankala uskoa siihen. Miksi minä muuten näkisin punaisen taivaan rajassa ja voisin leijua tuhat vuotta ajan keskellä kahdessa sekunissa täynnä rakkautta? Miksi minä voisin tuntea merkityksellisyyden tyhjyydessä, jos minun tehtäväni on täyttää tyhjiö ja pitää täyttä tyhjiötä lopulta merkityksellisenä?

Henkilö B:
Oot dramaattinen! Eksynyt dramaattinen surkimus! Sun elämällä ei ole suuntaa, ellet sä tee ja tee ja tee. Joka hetki tee tai valmistaudu tekemään. Ymmäräksä että niin vaan pitää tehdä täällä? Sä et oo mitään, et yhtään mitään, ellet pelaa kirjan mukaan ja hoida sun hommia. Sä et voi olla haaleessa veessä, kuuntele mitä sulle sanotaan ja tee ne asiat.

Henkilö A: 
Mä heräsin aamulla ilman omistajaa, niinkuin joka aamu. Minun sielu oli puhdasta determinismiä ja pitkälle jatkunut pelko ja väsymys sai minut makaamaan päivää pidemälle. Ja varastin sinulta yhden päivän sillä tavalla, varastin itselleni. En ole edes pahoillani! Olen liian tyhmä, ymmärrätkö, liian tyhmä olemaan sitä, mitä odotetaan. Ei minulla ole järkeä tai jaksamista, minulla on vain maailma ilman mitään järkeä siinä. Hullu maailma, jota en ymmärrä. Ja se on aika hyvä niin, koska lopulta koettaessani ymmärtää, minä ymmärsin vain, etten osaa ymmärtää. Missään ei ole järkeä ja kaikkien teorioiden taustalla on tyhjyys. Minä koitin ja koetan edelleen, mutta rakas, elämä ei tule minulle sitä kautta. Minä voin rytmittää sieluni siihen, mutta minun on päästävä pois! Herranjumala, minun on päästävä pois! Anna tilaa hengittää, mene pois, mene kiltti pois!

Henkilö B:
Totuutta vihataan aina ja totuus tässä on se, että SÄ OLET LAISKA! Mä en mene mihinkään, ennen kun sä teet just niinkun pitää.

Henkilö A:
Minä lähden nyt, rakkaani. Minä lähden nyt. Tämä paikka syö minut hengiltä, koska se on liian totta ja liian epätotta! Minun mielikuvitukseni kuolee tässä näin.. Olen pahoillani.

Henkilö B:
Mä en lähe, en ikinä jätä sua rauhaan. Mä pintyn suhun kiinni kuin arvet ja muistutan sua sun surkeasta valinnasta. Tuun sun mukana kuin pallo jalassa, etkä koskaan pääse nauttimaan sun illuusioiden maailmasta, koska mä kuiskaan sun korvaan totuuden. Mä jäin suhun ikuisiksi ajoiksi.

Henkilö A:
(itkee ja huutaa, valuu tyhjyyteen, romahtaa sirpaleiksi) JÄTÄ MUT RAUHAAN, SENKIN HIRVIÖ, SENKIN KURJA; SENKIN MURHAAJA, SENKIN PETTURI! JÄTÄ MUT RAUHAAN! Minä elän nyt elämäni, elän tosiaan sen juuri näin. En syytä sinua, en maailmaa, en ketään, jos tämä virheeksi osoittautuu. Jätä minut rauhaan jo piru vie! Olemme kuukausia tästä keskustelleet. Ja olen kuunnellut, mutta sinun vastauksesi on ollu huono, rakas se on ollut huono! Se ei ole ollut minun, vaikka olen koittanut sen ostaa ja saada, sen mukaan elää ja maata! Huono se on ollut. Olen pahoillani, mutta menen nyt. Minä piru vie menen ja joskus, voi joskus minä karistan sinut pois, saatpahan nähdä!

Henkilö B:
(kuiskaten): Et koskaan pääse eroon, senkin typerys, surkimus. Et ikinä!

Toisaalla kirjoittaja on herännyt ja keho on osoittautunut lyijyksi.